How can I find you, when you're always hiding from yourself?

Miksi täytyy olla äänekäs ja olla tunkemassa itseään joka paikkaa, että tulee huomatuksi? No itse asiassa olisi hyvä, jos osaisi olla itsevarma. Osaisi olla läsnä ja muiden edessä ja näiden kanssa ilman mitään suorituspaineita tai esiintymistä. Pitäisi rentoutua, ja olla se joka oikeasti on. Mutta mistä sen omanitsensä enää kaivaa esiin, kun on ehkä jo tottunut pitämään jotain roolia ja esitystä yllä? Ja sitten, kun itse ei enää jaksaisi esittää, vaan haluaisi välillä vaan olla normaalisti, ja normaali oma itsensä, ovat muut lähes vaatimassa sinulta jotain tiettyä käytöstä tai toimimista. Silloin ei ole helppoa päästää irti siitä, mikä olet ollut, muttet välttämättä jaksa olla enää. Ympäristö ja varsinkin sen ympäristön ihmisten luomat paineet ja ennakko-odotukset luovat joskus inhottavaa turhautuneisuutta itseään, elämäänsä tai jotain muuta kohtaan.

Hienoa ehkä olisi, jos osaisin olla omaitseni, mutta pienellä lisäyksellä enemmän itevarmuutta. Omana itsenään olemisessa ei häviä mitään. Ja itsevarmana on kokonaisuudessaan varmempi itsestään ja itsetuntokin ehkä kasvaa, mutta liika itsevarmuus saa joskus aikaan jonkin verran negatiivisia mielipiteitä, jos todella itsevarmaa tyyppiä pidetään itserakkaana, tai jos itsevarmasta henkilöstä aletaan ajattelemaan, että hän on tosi feikki ja pitää jotain roolia yllä, että itsevarmuus ei kumpua oikeasti hänestä vaan jostain pinnalta, mikä ei ole aitoa itsevarmuutta ja sen myötä ehkä sosiaalisuutta.

Kun tarkemmin ajattelee, sopiva määrä itsevarmuutta tuo mukanaan todella paljon positiivisia asioita. Kun uskot itseesi ja olet varmempi itsestäsi, saatat asettaa rimasi korkeammalle ja pystyt parempiin suorituksiin. Sinusta tulee itsevarmuuden myötä myös varmasti sosiaalisempi, ja ennen pienet mutta pelottavat tilanteet eivät tunnu enää melkein miltään.

Mutta jos ihminen on luonteeltaan ja persoonaltaan hiljaisempi ja vetäytyväisempi yksilö, mitä sekään periaatteessa haittaa? Onko siitä haittaa, jos luokassa on pari rauhallisempaa ja hiljaisempaa tyyppiä, jotka eivät kilju ja huuda ja oikeasti pystyvät keskittymään tehtäviin? Toiset voivat pitää sitä ärsyttävänä asiana, ja juuri nämä hiljaiset voivat ajatella samoin itsevarmoista ja/tai meluavista henkilöistä. Joten kuka päättää, mikä luonteen piirre tai ominaisuus on tärkein tai paras ja mikä on ärsyttävin?

Juuri nämä luonteenpiirteet tekevät elämästä ja ennen kaikkea ihmisistä jännempiä ja kiinnostavampia, eikä meistä kukaan ole onneksi samanlainen. Onpahan joka päivä jotain mitä ihmetellä ;)

It's too late to say that you are sorry now

"...You kicked me when I was down, fuck what you say, just
Don't hurt me, it don't hurt me, no more
Bitch, you get no love.

You showed me nothing but hate, you ran me into the ground
But what comes around goes around
And you don't hurt me
You don't hurt me, no more..."

Ensiksikin, jos et lukenut noita ylläolevia sanoja vielä, kannattaa tehdä se nyt. Ne nimittäin kuvaavat tätä aihetta aika hyvin, ainakin omasta mielestäni. Ja siis jos joku ei ole vielä huomannut, aina postauksien otsikot ovat joistakin laulujen sanoista, jotka aina jollain tavalla liittyvät kyseiseen postaukseen ja sen aiheeseen. Mutta nyt itse asiaan.

Oikeasti liian usein jotkut joutuvat kestämään perheväkivaltaa, tai muuten vain joutuvat olemaan kovissa olosuhteissa, esim. jos perheessä on alkoholisti tai muuta sen kaltaista. Kerron nyt omasta näkökulmastani tätä asiaa, ja välttämättä kauhean moni ei pysty siihen samaistumaan, koska tämä kuulostaa varmasti ulkopuolisesta todella omituiselta, mutta uskokaa tai älkää, minä olen tottunut siihen, että tämä on minulle arkipäivää.

On turhauttavaa olla koko ajan riidan ja juonittelun ja epärehellisyyden keskellä. Aina, kun kuulen jonkun riitelevän, haluan laittaa kädet korvilleni ja huutaa, että olkaa nyt jo hiljaaaaaaa. Ja kun kuulen kaljapullon korkin aukeavan, ja kuulen sen pienen pihahduksen, ärsyynnyn todella kovin ja mieleeni juolahtaa jos jonkinmoista mielikuvaa lapsuudesta ja tästä hetkestä. Ja jos voin edes puhua lapsuudesta, koska enhän minä nytkään mikään aikuinen ole.

Olen monta vuotta jo elänyt sellaista elämää, että joka päivä joudun murehtimaan tai puremaan hammasta ja pyyhkimään kyyneleitäni silmänurkista. Olen ollut rikki jo kauan, mutta kun ulkokuori on ehjä, ei ketään huomaa tuhoa sisälläni. Olen tarvinnut jotain, kenelle voisin purkaa tämän kaiken ja itkeä tämän olkapäähän. Yhdessä välissä minulla oli sellainen henkilö, ja hän auttoi minua aivan hirveästi. Olenkin todella kiitollinen hänelle siitä. Mutta sitten tiemme erosivat, ja minulla oli toki muitakin kavereita, muttei yhtään yhtä läheistä. Jäin siis vaille lohduttajaa, joka ymmärtää ja samalla kuuntelee. Ennen kaikkea tälläisessa tilanteessa tarvitsee ihmistä joka ymmärtää eikä tuomitse.

Myöhemmin lähennyin yhden toisen ystäväni kanssa aika läheiseksi, ja avauduin hänelle asiasta. Ymmärrystä ei oikeastaan herunut paljon, sillä hänen elämäntilanteensa pyörii aivan eri kaavoissa kuin minun. Nyt kuitenkin olen hänen kanssaan todella läheinen, ja kaikesta puhutaan todella avoimesti, muttei juuri siitä, mikä minua eniten raastaa.

Tuntuu, että kaikki oikeasti kuulevat mitä sanon, muttei kukaan kuuntele.

Muutamilta ainakin olen kuullut, etteivät he ole ikinä itkeneet itseään uneen. Silloin hämmästyin todella suuresti. Minulle se on todella tuttua.

Oikeasti luulen, ettei monikaan kuvittelisi tätä hankalaksi tai ahdistavaksi tilanteeksi kuulemansa tai lukemansa perusteella. Mutta tämä on minulle todella vaikea paikka, mutta silti yritän taistella. Yritän elää. Mutta tuntuu, ettei minulle ole annettu siihen oikeuksia. Sillä olenko toivonut syntyä tälläiseen elämään, missä elämäni on ehkä joskus ollut suloista ja kivaa, mutta mikä kääntyy päälaelleen ja tuhoaa kaiken? Olenko toivonut isää, jota en enää edes pidä isänä, vaan hahmona, jota minun on velvollisuus nähdä, halusin tai en. Eihän minulla ole oikeutta sanoa mitä haluan tai ajattelen. Sillä kukaan ei kuule vaikka huutaisin.

Olenko toivonut isää, joka on väkivaltainen  ja juo laatikollisen kaljaa päivittäin ja juoksee baareissa keskellä viikkoa ja viikonloppuisin? Olenko toivonut hänen olevan välittämättä lapsistaan, tai siitä, että hänellä ylipäätään on lapsia?

Minulla on sentään äiti, joka rakastaa ja oikeasti välittää minusta ja sisaruksistani, mutta toivoinko isäni vievän hänetkin minulta? Sekin on ollut liian lähellä. Äitiäni rakastan yli kaiken, muttei hänkään kaikkeen pysty; hänellä on uusi mies, ja olen iloinen äitini puolesta, että hänelläkin on edes joskus aihetta olla onnellinen. Mutta siinä sivussa olen minä, joka ei ole onnellinen kuin ehkä muutaman päivänä vuodessa muutaman minuutin ajan. Ja nekin tunteet on yleensä saanut aikaan ystäväni.

Ja nyt nostakaa kädet ylös, jos luulitte, että keskiarvoni ei varmasti ylittäisi seiskaa. Väärin, se on reilut yhdeksän. Nyt nyökätkää, jos luuliitte, ettei minulla ole paljoa kavereita, tai että vietän kaikki viikonloput ja päivät kotona mököttämässä ja viiltämässä ranteita auki. Väärin. Minulla on ihania ystäviä, joiden kanssa olen sentään voinut nauraa ja tuntea itseni ainutlaatuiseksi. En ole koskaan ajatellut itsetuhoisesti, vaan haluan elää elämäni ja saavuttaa vielä jotain. Saavuttamisella en puhu kuuhun lentämisestä tai uuden lääkkeen keksimisestä. Haluan saavuttaa onnen.

Tsemppiä kaikille, jotka kamppailevat jonku vaikean asian kanssa tai ovat ahdistavassa tilanteessa♥