Nuku rauhassa siellä taivaassa sillä/
Tiedän, että oot nyt paljon paremmassa paikassa/
Olit kaikille niin tärkee ja rakas/
Mut vaan pitää tajuu ettet koskaan enää tule takas/
Nuku rauhassa siellä taivaassa vaikka/
Tänne maanpäälle sua jäätiin kaipaamaan/
Sua tullaan muistelemaan aina vaan/
Mutta mä lupaan etten unohda sua ainakaan/
Miksi meiltä täytyy viedä kaikki rakkaat, juuri ne, joita ilman emme pystyisi elämään? Miksi elämän täytyy päättyä, juuri kun se on vasta päässyt alkamaan? Mutta meidän on pakko pystyä, sillä elämä on elämää ja sitä eletään ja tänne tullaan ja täältä poistutaan. Joskus ajattelemme haluavamme elää ikuisesti mutta päivän vähemmän kuin ihmiset, joita rakastamme. Se on ajatuksena kaunis, mutta käytännössä ihminen vain haluaa suojella itseään siltä tuskalta ja kivulta, jonka tuntee menetettyään hänelle tärkeän ihmisen tai eläimen. Lähes jokaisen on joskus käytävä läpi joku suuri menetys. Valitettavasti emme voi koskaan valita, millainen.
Mitä tapahtuu, kun ihminen tai eläin kuolee? Mitä vainaja kuolemahetkellään ajattelee tai tuntee tai miltä hänestä tuntuu? Usein ajatellaan vainajien päätyvän taivaaseen. Kauniiseen paikkaan kullanhohtoisten pilvien päälle katselemaan meitä ja hymyilemään. Joltain osalta toivon, että näin onkin. Toivottavasti rakkaamme saavat levätä rauhassa, onnellisina. Jos niin voi sanoa.
Rakkaan menetys jättää meihin ikuisen arven ja yleensä ihania muistoja ja erilaisia tunteita ja ajatuksia (kuten sanotaan, aika parantaa haavat mutta jättää ikuisen arven). Yleensä rakkaan poismenoa ei osaa käsitellä ja siihen ei osaa suhtautua. Miten vielä hetki sitten kanssamme ollut voi hetkessä olla poissa, meidän ulottumattomissammme? Emme voi sanoa hänelle sanaakaan, näyttää hänelle, mitä oikeasti tunnemme, kokea uutta ja muistella vanhaa, koskettaa tätä tai sanoa kolme pientä, mutta niin merkittävää sanaa. Tai toki me voimme, mutta rakkaimpamme ei ole sitä ainakaan fyysisesti kuulemassa. Mutta usein mielissämme toivomme ehkä pienen rukouksen tai vastaavan, en tiedä, mutta kuitenkin menevän perille.
Ihminen tuntee ja kokee paljon, ja menetys johtaa usein suuriin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Asiaa voi olla vaikeaa hyväksyä, ja asiaa kohtaan voi tuntea myös vihaa. Halu saada toinen vielä edes kerran takaisin on järjettomän suuri. Ketään, ei ketään, voi tietää koskaan, miltä toisesta jonkun menetys tuntuu. Ja monesti eläimen tai ihmisen menetys voi olla suhteessa yhtä surullinen ja kamala ihmiselle. Kun jostain rakkaasta joutuu luopumaan -eikä edes omasta tahdostaan-, ei voi sanoa olevansa ok. Ei, vaikka kuinka haluaisi esittää pirteää ja kykenevänsä jatkamaan elämää. Ihminen tarvitsee myös aikaa toipua ja surra. Kukin omalla tavallaan.
Ja nyt teidän täytyy luvata yksi juttu; tämän luettuanne sytyttäkää edes pieni kynttilä Rakkaimpienne muistoksi ♥
[ ] Aion tehdä niin.
[ ] Ehkä joku toinen kerta sitten.
[ ] Sytytän, jos muistan.
[ ] En taida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti