"Mikään ei kutista egoa yhtä tehokkaasti kuin se, ettei voi käyttää omaa äidinkieltään" - kirjoitti Annamari Sipilä Helsingin Sanomissa 15.4.2007.
Itse henkilökohtaisesti en ainakaan ole samaa mieltä asiasta. Voihan jonkun tilanteen, missä ei voi käyttää omaa äidinkieltään, tai missä joutuu käyttämään vierasta- tai kehonkieltä, hoitaa hauskasti ja itsevarmasti ilman, että se aiheuttaisi suurta päänvaivaa tai häpeän tunnetta.
Samaisessa Helsingin Sanomien kolumnissa luki myös, että olisi vähintäänkin kohtuullista, että eglannin-, ranskan- ja saksankieliset, jotka siis puhuvat valtakieliä, edes teeskentelisivät kunnioittavansa meitä muita, jotka puhumme pienempiä vähemmistökieliä. Mielestäni tuo on aika ristiriitainen asia, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo, ja missä mielessä sana "kunnioittaminen" on tarkoitettu. Eihän se johdu kenenkään omasta äidinkielestä, miten paljon kunnioittaa tai arvostaa muita kieliä ja kulttuureita sekä maita. Kunnioitus on aika paljolti kuitenkin ihmisestä ja persoonasta kiinni.
On totta, että oma kansalaisuus ja äidinkieli ovat varmasti suurena osana ihmisten persoonia ja olemusta. Mutta silti sen ei saisi antaa vaikuttaa liikaa ajatustapoihin tai elämään.
Varmasti suomenkieliset ja suomessa syntyneet/pitkään asuneet kokevat itsensä nimenomaan suomalaisiksi, mutta niin varmasti yhtälailla kiinalaiset tuntevat kuuluvansa kiinaan ja ovat sydämissään asti kiinalaisia jne.jne.
Oletetaan, että suomalainen kuvittelisi muuttavansa vaikka ihan naapurimaahan, Ruotsiin. Toiseen maahan saapuessa itsetunto kyllä saattaisi kokea pienen kolauksen tai kulttuurishokin, mutta silti suomalainen olisi yhä perimmiltään suomalainen, oli hän missä päin maailmaa tahansa.
Joten kyllä varmasti kansalaisuus ja kulttuuri ovat tärkeitä asioita ihmisille, ja niitä halutaan arvostaa ja niistä halutaan pitää kiinni.
On se oma maa kuitenkin jokaiselle varmasti tärkeä, varmasti edes jossain määrin.
tiistai 30. elokuuta 2011
maanantai 29. elokuuta 2011
Loooove riding
Ratsastus on upea laji. Ratsastaessa pääsee kokemaan sellaisia tunteita ja ajatuksia ja asioita, mitä on lähes mahdotonta kokea jotain muuta kautta. Ratsastus on ainakin minulla henkilökohtaisesti suuri - itse asiassa suurin - osa elämää. Oikeastaan se on minun elämäni. Nyt ja aina.
Mutta kun alkaa tarkemmin ajattelemaan käsitteenä ja yleisesti sanaa ratsastus, niin moniko aloittelevista tai jo aijemmin harrastaneista ratsastajista ajattelee enemmän kuin usein lajia hevosen kannalta? Mutta eikös siinä ole kaksi osapuolta; ratsastaja sekä hevonen. Ja nämä kaksipuolta muodostavat hienoimmassa tapauksessa tiimin.
Eikös se menekin niin, että ratsastusta ei luokitella joukkuelajiksi esimerkiksi jalkapallon kaltaisesti? Mutta me ratsastajat sisimmissämme tiedämme, että ratsastus todellakin on joukkuelaji, sillä meitä on kaksi tekemässä yhtä suoritusta. Ja ei, ratsatus ei ole myöskään kamppailulaji. Mutta toiselta kannalta se kyllä peritteessa on hitusen sitäkin. Sillä kamppailemmehan me koko ajan saadaksemme paremman ratsastussuorituksen?
Harmiksemme - etenkin hevosten harmiksi - on myös sellaisia ratsastajia, jotka ratsastavat, mutta eivät toimi yhteistyössä hevosen kanssa. Ratsastus on ratsastusta parhaimmillaan, kun ratsastaja ja hevonen ovat tasapainossa keskenään. Luottamuksellisestikin ratsastajan ja hevosen suhde täytyy olla tasainen, niin, ettei kumpikaan pomota liikaa. Ratsastaja on suhteesta 51% ja hevonen 49%. Tällöin suhde on suurinpiirtein tasapainossa, muttta kuitenkin ratsastajalla on vain hieman enemmän valtaa. Näin kommunikoinnin tulisi pelata. Mutta kuitenkin ratsastajan täytyy myös antaa se 51%, jolloin päästään lähemmäs tavoitetta.
Hevonen on kuitenkin eläin, jolle täytyy asettaa rajat, mutta rajoissakin on osattava joustaa.
Mutta kun alkaa tarkemmin ajattelemaan käsitteenä ja yleisesti sanaa ratsastus, niin moniko aloittelevista tai jo aijemmin harrastaneista ratsastajista ajattelee enemmän kuin usein lajia hevosen kannalta? Mutta eikös siinä ole kaksi osapuolta; ratsastaja sekä hevonen. Ja nämä kaksipuolta muodostavat hienoimmassa tapauksessa tiimin.
Eikös se menekin niin, että ratsastusta ei luokitella joukkuelajiksi esimerkiksi jalkapallon kaltaisesti? Mutta me ratsastajat sisimmissämme tiedämme, että ratsastus todellakin on joukkuelaji, sillä meitä on kaksi tekemässä yhtä suoritusta. Ja ei, ratsatus ei ole myöskään kamppailulaji. Mutta toiselta kannalta se kyllä peritteessa on hitusen sitäkin. Sillä kamppailemmehan me koko ajan saadaksemme paremman ratsastussuorituksen?
Harmiksemme - etenkin hevosten harmiksi - on myös sellaisia ratsastajia, jotka ratsastavat, mutta eivät toimi yhteistyössä hevosen kanssa. Ratsastus on ratsastusta parhaimmillaan, kun ratsastaja ja hevonen ovat tasapainossa keskenään. Luottamuksellisestikin ratsastajan ja hevosen suhde täytyy olla tasainen, niin, ettei kumpikaan pomota liikaa. Ratsastaja on suhteesta 51% ja hevonen 49%. Tällöin suhde on suurinpiirtein tasapainossa, muttta kuitenkin ratsastajalla on vain hieman enemmän valtaa. Näin kommunikoinnin tulisi pelata. Mutta kuitenkin ratsastajan täytyy myös antaa se 51%, jolloin päästään lähemmäs tavoitetta.
Hevonen on kuitenkin eläin, jolle täytyy asettaa rajat, mutta rajoissakin on osattava joustaa.
perjantai 12. elokuuta 2011
Under the starry skies, where eagles have flown, this place is a paradise, it's the place I call home
Meistä jokainen asuu jossakin. Jep, toisin sanoen meillä kaikilla on koti. Valitettavasti on niitäkin, joilla on ollut koti, mutta jotka nyt jostain syistä tai toisista asuvat kadulla tmv. Mutta mikä koti oikeastaan on? Onko se paikka, mihin mennään koulun jälkeen, missä käydään syömässä ja taas lähdetään? Onko se paikka, jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi ja lämpimäksi? Kyllä. Sen voi määrittää noinkin, mutta jo pelkästään asiana koti on hyvin moniselitteinen asia. Ja meille kaikille se ei välttämättä tarkoita samaa asiaa.
Kodin pitäisi olla paikka, missä jokainen saa olla oma itsensä. Saa tuntea olonsa turvalliseksi. Saa levätä, jos siltä tuntuu, ja saa tehdä asioita, mitkä rakentavat arjen ja sen myötä turvallisen "verkoston" ympärillemme. Elämä koostuu arjen pikku asioista, vai mites se menikään?
Voi olla kausia -pidempiä, tai hetken kestäviä-, jolloin ajattelee, "ettei minulla ole kotia". Joillakin tämä voi kirjaimellisesti pitää paikkansa, mutta joillekkin se on ohikiitävä tunne, joka on syntynyt esimerkiksi riitatilanteessa vanhempien kanssa.
Kodissa pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi. Takapihan ovea täytyisi voida pitää auki ilman, että pelkää, koska sieltä joku hyökkää sisälle. Kodissa pitäisi saada nukkua ilman, että pelkää. Aina tuo turvallisuuden tunne ei kuitenkaan muodostu. Niin valitettavaa kuin se onkin.
Ikävät tapahtumat ja tunteet, joihin liittyy kotiseutu tai koti millään tavalla, voivat nostattaa pintaan epämiellyttäviä ja vaivaannuttavia tunteita siitä unelmien lapsuudenkodista, mikä ennen se oma koti oli ehkä ollut.
Joskus taas kotona ei huvita olla, kun kavereita näkee mieluummin muualla ja on niin paljon tekemistä, että kotona käydään ehkä haukkaamassa jotain ja nukkumassa. Mutta kannattaa pitää mielessä, että ei siellä silloisessa kodissa asu aina, vaan joskus sieltä on muutettava omaankin kotiin ja itsenäistyttävä. Silloin ehkä huomaa, kuinka paljon kaipaa sitä oman lapsuuden- tai entisen kodin lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Joten kotona kannattaa aina mahdollisuuksien mukaan viettää paljon aikaa. Suo edes pari kertaa viikossa itsellesi siihen, että olet kotona ja teet asioita, jotka saavat sinut hyvälle tuulelle. Kyllä se kavereiden näkeminenkin varmasti saisi, mutta kotona vietetystä ajasta voi tulla ihan erilainen olo. Välillä kannattaa harkita, lähteekö minihame ja korkkarit jalassa tarpomaan jäisen pihan kautta bileisiin, mitä on järjestetty jo kyllästymiseen asti, vai jääkö kotiin jalassa kulahtaneet gollegehousut ja päällä ylisuuri huppari tai villapaita, ja kädessä mahdollisesti ihanan lämmin kaakaokuppi? Ehkä, toisinaan taas ei.
Elämä on täynnä valintoja, joka hetki, ja pienestäkin valinnasta -juuri esimerkkinä joskus kotiin jääminen- voi tulla niin hyvä olo ja mieli, että piristyy pitkäksikin aikaa. :-)
~Tämä postaus oli nyt vähän tälläinen, joidenkin mielestä ei niin kiinnostava ehkäpä, mutta eräänä iltana, kun en saanut unta, aloin pohtia kotia, ja miltä tuntuu olla kotona, ja nukkua juuri omassa sängyssä, näiden ihanalta ja turvallisen tutuilta tuoksuvien lakanoiden alla. Siitä sitten juolahti päähäni tehdä postaus "koti" -aiheesta, ja jonkunmoisen nyt teinkin...Toivottavasti edes jotakin kiinnosti (:
Kodin pitäisi olla paikka, missä jokainen saa olla oma itsensä. Saa tuntea olonsa turvalliseksi. Saa levätä, jos siltä tuntuu, ja saa tehdä asioita, mitkä rakentavat arjen ja sen myötä turvallisen "verkoston" ympärillemme. Elämä koostuu arjen pikku asioista, vai mites se menikään?
Voi olla kausia -pidempiä, tai hetken kestäviä-, jolloin ajattelee, "ettei minulla ole kotia". Joillakin tämä voi kirjaimellisesti pitää paikkansa, mutta joillekkin se on ohikiitävä tunne, joka on syntynyt esimerkiksi riitatilanteessa vanhempien kanssa.
Kodissa pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi. Takapihan ovea täytyisi voida pitää auki ilman, että pelkää, koska sieltä joku hyökkää sisälle. Kodissa pitäisi saada nukkua ilman, että pelkää. Aina tuo turvallisuuden tunne ei kuitenkaan muodostu. Niin valitettavaa kuin se onkin.
Ikävät tapahtumat ja tunteet, joihin liittyy kotiseutu tai koti millään tavalla, voivat nostattaa pintaan epämiellyttäviä ja vaivaannuttavia tunteita siitä unelmien lapsuudenkodista, mikä ennen se oma koti oli ehkä ollut.
Joskus taas kotona ei huvita olla, kun kavereita näkee mieluummin muualla ja on niin paljon tekemistä, että kotona käydään ehkä haukkaamassa jotain ja nukkumassa. Mutta kannattaa pitää mielessä, että ei siellä silloisessa kodissa asu aina, vaan joskus sieltä on muutettava omaankin kotiin ja itsenäistyttävä. Silloin ehkä huomaa, kuinka paljon kaipaa sitä oman lapsuuden- tai entisen kodin lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Joten kotona kannattaa aina mahdollisuuksien mukaan viettää paljon aikaa. Suo edes pari kertaa viikossa itsellesi siihen, että olet kotona ja teet asioita, jotka saavat sinut hyvälle tuulelle. Kyllä se kavereiden näkeminenkin varmasti saisi, mutta kotona vietetystä ajasta voi tulla ihan erilainen olo. Välillä kannattaa harkita, lähteekö minihame ja korkkarit jalassa tarpomaan jäisen pihan kautta bileisiin, mitä on järjestetty jo kyllästymiseen asti, vai jääkö kotiin jalassa kulahtaneet gollegehousut ja päällä ylisuuri huppari tai villapaita, ja kädessä mahdollisesti ihanan lämmin kaakaokuppi? Ehkä, toisinaan taas ei.
Elämä on täynnä valintoja, joka hetki, ja pienestäkin valinnasta -juuri esimerkkinä joskus kotiin jääminen- voi tulla niin hyvä olo ja mieli, että piristyy pitkäksikin aikaa. :-)
~Tämä postaus oli nyt vähän tälläinen, joidenkin mielestä ei niin kiinnostava ehkäpä, mutta eräänä iltana, kun en saanut unta, aloin pohtia kotia, ja miltä tuntuu olla kotona, ja nukkua juuri omassa sängyssä, näiden ihanalta ja turvallisen tutuilta tuoksuvien lakanoiden alla. Siitä sitten juolahti päähäni tehdä postaus "koti" -aiheesta, ja jonkunmoisen nyt teinkin...Toivottavasti edes jotakin kiinnosti (:
keskiviikko 10. elokuuta 2011
You know that I'm a crazy bitch, I do what I want when I feel like it
Koulun alku. Lähestulkoon loppunut kesä. Uusi lukuvuosi, ja vaikka mistä muista monista syistä jotkut päättävät aloittaa jonkun uuden asian, tai päinvastaisesti lopettaa jotain, tai päättävät itselleen "seuraavan kaude tavoitteita". Onhan se helppoa siinä koulun alkamisenkin sivussa aloittaa joku uusi projekti, vaikka huoneen muodonmuutos tai uuden harrastuksen aloittaminen. Tai karkkilakko. Usein myös varsinkin peruskoulun viimeisen luokan aloittavat pohtivat jo ankarasti tulevia opiskelupaikkoja ja suunnittelevat, mitä numeroita aikovat parantaa.
Kuitenkin liiallinen suunnitteleminen tai asioiden pohtiminen voi muodostaa tukalan tunteen itselle ja turhaa stressiä, jolloin suunnittelemat asiat eivät tapahdukaan aivan niiden suunnitelmien mukaan. Silloin kannattaa kuitenkin muistaa hellittää vähän, koska ei yksi kiittettävästi poikkeava koenumero koko todistusta muokkaa. Tai ihan yleisestikin, ei välttämättä lainkaan kouluun liittyvissä asioissakin kannattaa pitää mielessä, että asioilla on tapana järjestyä niin, että elämää pystyy jatkamaan ilman turhaa pohdiskelua tai murehtimista.
Elämäkin voi ja onkin hauskaa, jos ei sitä ainakaan omalla järjestelyillään pilaa, eikös vain?
Karkkilakon aloittaminen voi tuntua niin pieneltä, että lakosta meinaa lipsua, mutta kannattaa miettiä mitä pienikin asia saa aikaan ihan itsessäänkin. Karkkilakossa onnistuminen voi antaa puhtia toteuttaa muitakin asioita, mihin ei ole ennen ajatellut kykenevänsä. Siitä voi myös saada intoa muihin uusiin koitoksiin, sekä onnistuminen totta kai piristää myös mieltä! Ja tietysti juuri niiden sokereiden vähentäminen saattaa auttaa myös ihon hyvinvoinnissa.
Huoneen remontissa taas saattaa olla suuri urakka, mutta työ kannattaa, kun jälkikäteen voi huomata, miten tyytyväinen on juuri sen huoneen vuoksi. Yleensä uuteen huoneeseen "kiintyy" myös jotenkin, jolloin olonsa voi tuntea vieläkin kotoisammaksi ja tekee mieli välillä jäädäkin kotiin niiden kaupungilla pyörimisten sijaan.
Numeroiden korottaminen on myös sellainen asia, mistä todella voi olla ylpeä, ja mikä on hieno saavutus. Ja ylöspäin kohonneet numerot auttavat myös tulevaisuudessa, varsinkin, kun sitä opiskelupaikkaa ollaan hakemassa.
Jutun pointti oli se, että yrittää tai haluaa mitä tahansa, aina kannattaa edes yrittää. Yrittämisessä ei ainakaan häviä mitään, ja onnistunut lopputulos myös palkitsee. Ja sitä paitsi, unelmiaan kannattaa ja saa tavoitella, vaikka välillä ne tuntuisivat täysin turhilta, "ettei ne kuitenkaan tule toteutumaan, joten turha on edes haaveilla". Unelmat voivat toteutua, olivatpa ne sitten pieniä tai suuria. Unelmiin pitää itse uskoa, mutta se ei aina riitä. Unelmien eteen täytyy usein myös tehdä töitä.
Kuitenkin liiallinen suunnitteleminen tai asioiden pohtiminen voi muodostaa tukalan tunteen itselle ja turhaa stressiä, jolloin suunnittelemat asiat eivät tapahdukaan aivan niiden suunnitelmien mukaan. Silloin kannattaa kuitenkin muistaa hellittää vähän, koska ei yksi kiittettävästi poikkeava koenumero koko todistusta muokkaa. Tai ihan yleisestikin, ei välttämättä lainkaan kouluun liittyvissä asioissakin kannattaa pitää mielessä, että asioilla on tapana järjestyä niin, että elämää pystyy jatkamaan ilman turhaa pohdiskelua tai murehtimista.
Elämäkin voi ja onkin hauskaa, jos ei sitä ainakaan omalla järjestelyillään pilaa, eikös vain?
Karkkilakon aloittaminen voi tuntua niin pieneltä, että lakosta meinaa lipsua, mutta kannattaa miettiä mitä pienikin asia saa aikaan ihan itsessäänkin. Karkkilakossa onnistuminen voi antaa puhtia toteuttaa muitakin asioita, mihin ei ole ennen ajatellut kykenevänsä. Siitä voi myös saada intoa muihin uusiin koitoksiin, sekä onnistuminen totta kai piristää myös mieltä! Ja tietysti juuri niiden sokereiden vähentäminen saattaa auttaa myös ihon hyvinvoinnissa.
Huoneen remontissa taas saattaa olla suuri urakka, mutta työ kannattaa, kun jälkikäteen voi huomata, miten tyytyväinen on juuri sen huoneen vuoksi. Yleensä uuteen huoneeseen "kiintyy" myös jotenkin, jolloin olonsa voi tuntea vieläkin kotoisammaksi ja tekee mieli välillä jäädäkin kotiin niiden kaupungilla pyörimisten sijaan.
Numeroiden korottaminen on myös sellainen asia, mistä todella voi olla ylpeä, ja mikä on hieno saavutus. Ja ylöspäin kohonneet numerot auttavat myös tulevaisuudessa, varsinkin, kun sitä opiskelupaikkaa ollaan hakemassa.
Jutun pointti oli se, että yrittää tai haluaa mitä tahansa, aina kannattaa edes yrittää. Yrittämisessä ei ainakaan häviä mitään, ja onnistunut lopputulos myös palkitsee. Ja sitä paitsi, unelmiaan kannattaa ja saa tavoitella, vaikka välillä ne tuntuisivat täysin turhilta, "ettei ne kuitenkaan tule toteutumaan, joten turha on edes haaveilla". Unelmat voivat toteutua, olivatpa ne sitten pieniä tai suuria. Unelmiin pitää itse uskoa, mutta se ei aina riitä. Unelmien eteen täytyy usein myös tehdä töitä.
torstai 4. elokuuta 2011
I'm only human, I've got a skeleton in me
Onko meistä kenelläkään oikeasti oikeutta tai varsinaista syytä pilkata, haukkua tai laiminlyödä toista? Ei. Ei tietenkään ole. Mutta miksi silti ihmiset sortuvat tai alentuvat kiusaamaan toisia? Vaikka joku vaikuttaisikin omissa silmissä vähäpätöisemmältä, mitä itse on, tekeekö se silti itsestä parempaa ihmistä? Ei.
On liiankin helppoa ottaa joku toinen, ehkä heikompi tai yksinäisempi ihminen silmätikuksi ja pilkan ja kiusaamisen kohteeksi. Jonkun toisen kiusaaminen ja sortaminen saattaa nostaa omaa itsetuntoa, mutta kestääkö sekään tunne läpi elämän? Ei. Vaikka kouluiässä kiusaamisesta kiusaaja saisi voimaa ja rohkeutta nostaa itseään ylemmäs muiden silmissä tai "arvoasteikolla", onko siitä enää hyötyä myöhemmin? Entäs sitten, kun kiusaaja kasvaa aikuiseksi. Hakeeko hän silloinkin tukipilaria jostakin muusta ihmisestä, jonka hän voisi taas polkea alas ja näin nostaa omaa itsetuntoaan?
Esimerkiksi juuri kouluissa kiusaajat saavat ehkä muiden silmissä "kovan" tyypin maineen, ja se voi joskus lisätä jopa kiusaajan suosiota muiden keskuudessa. Mutta ajatteleeko kukaan koskaan kiusattua, ja sitä, miltä hänestä ehkä tuntuu, ja mitä hän kaikesta päällekäymisestä ajattelee? Tuskinpa. Miksi ihmisten täytyy olla niin lyhytnäköisiä ja muodostaa mielipiteet joidenkin muiden ihmisten ja ulkokuoren kautta?
Monesti myös ajatellaan, että "olisihan kiusattu voinut puolustaa itseään, oma vikansa mitä jäi sanaharkassa alakynteen" tai että "ei sellainen pieni leikittely voinut ketään satuttaa". Monet myös ajattelevat, että "ei ole meidän vika, jos kiusatulla ei ole kavereita. Itsehän hän omalla käyttäytymisellään osoittaa, ettei hän niitä halua tai tarvitse". Mutta luulevatko näin ajattelijat oikeasti, että kiusattu ei oikeasti tarvitsisi tai haluaisi ystäviä? Ehkä se saattaa vaikuttaa siltä, jos kiusatulle vaikka juttelee jotain. Mutta todennäköisesti kiusatusta on vain tullut epävarma ihmisten suhteen, ja hän ei enää tiedä keneen hän voi luottaa ja onko hän taas hetken kuluttua kiusan kohteena. Jotkut kiusatut taas voivat ajatella niinkin, etteivät he halua, että uutta ystävää alettaisiin pilkata häen seurassaan.
Jos itsellä on ongelmia, esimerkiksi itsetunnon tai muun vastaavan suhteen, ei sitä tarvitse - eikä saa!- purkaa muihin asiaan millään tavalla kuulumattomiin ihmisiin. Koska suoraan sanottuna se on aika raukkamaista ja osittain myös pelkuruutta, ettei uskalla käsitellä asioita tai ei pura kiukkuaan johonkin järkevämpään asiaan, kuin toiseen, usein myös heikompaan ihmiseen.
Kiusaajallakin voi olla myös ongelmia vaikka kotona, tai häntä on voinut lähiaikoina tai joskus aikaisemmin kohdata joku ikävä asia, kokemus tai menetys. Aina ei kiusaamiselle ole edes oikeaa syytä, kun sitä aletaan oikeasti pohtimaan. Useasti kiusaaminen on asia, joka "vain tapahtuu".
Joskus, jos on itse vaikka pahalla tuulella, saattaa vahingossa esimerkiksi tiuskaista jotakin vihaisesti jollekkin ulkopuoliselle. Mutta juuri tämä ulopuolinen voi olla vahingossa vaikka sellainen henkilö, jota kiusataan, tai jota on kiusattu. Silloin yksikin väärä, pieni tai julma sana voi oikeasti pahoittaa henkilön mielen ja se voi aiheuttaa pahojakin tuhoja kiusatun itsetunnossa tai käytöksessä ja olemuksessa muuten.
Joten muistakaa ajatella edes joskus, varsinkin silloin jos meinaatte sanoa tai tehdä jotain ilkeää jollekkin toiselle, miksi te niin tekisitte ja mitä hyötyä tai iloa siitä on sinulle? Todennäköisesti ei mitään.
Me kaikki, myös kiusaajat ja kiusatut, olemme vain ihmisiä. Joten ketään ei voi eikä saa pilkata ulkonäön tai muun ulkoisen asian vuoksi. Ketään, ei oikeasti ketään, ole toista parempi. Ja jos aletaan pilkkaamaan vaikka ulkonäön tai mielipide-erojen vuoksi, olisi meissä kaikissa valtavasti asioita, jotka voitaisiin tuoda esiin kiusaamisen muodossa. Me kaikki olemme yhdenvertaisia ihmisiä, ja sen pitäisi myös näkyä.
On liiankin helppoa ottaa joku toinen, ehkä heikompi tai yksinäisempi ihminen silmätikuksi ja pilkan ja kiusaamisen kohteeksi. Jonkun toisen kiusaaminen ja sortaminen saattaa nostaa omaa itsetuntoa, mutta kestääkö sekään tunne läpi elämän? Ei. Vaikka kouluiässä kiusaamisesta kiusaaja saisi voimaa ja rohkeutta nostaa itseään ylemmäs muiden silmissä tai "arvoasteikolla", onko siitä enää hyötyä myöhemmin? Entäs sitten, kun kiusaaja kasvaa aikuiseksi. Hakeeko hän silloinkin tukipilaria jostakin muusta ihmisestä, jonka hän voisi taas polkea alas ja näin nostaa omaa itsetuntoaan?
Esimerkiksi juuri kouluissa kiusaajat saavat ehkä muiden silmissä "kovan" tyypin maineen, ja se voi joskus lisätä jopa kiusaajan suosiota muiden keskuudessa. Mutta ajatteleeko kukaan koskaan kiusattua, ja sitä, miltä hänestä ehkä tuntuu, ja mitä hän kaikesta päällekäymisestä ajattelee? Tuskinpa. Miksi ihmisten täytyy olla niin lyhytnäköisiä ja muodostaa mielipiteet joidenkin muiden ihmisten ja ulkokuoren kautta?
Monesti myös ajatellaan, että "olisihan kiusattu voinut puolustaa itseään, oma vikansa mitä jäi sanaharkassa alakynteen" tai että "ei sellainen pieni leikittely voinut ketään satuttaa". Monet myös ajattelevat, että "ei ole meidän vika, jos kiusatulla ei ole kavereita. Itsehän hän omalla käyttäytymisellään osoittaa, ettei hän niitä halua tai tarvitse". Mutta luulevatko näin ajattelijat oikeasti, että kiusattu ei oikeasti tarvitsisi tai haluaisi ystäviä? Ehkä se saattaa vaikuttaa siltä, jos kiusatulle vaikka juttelee jotain. Mutta todennäköisesti kiusatusta on vain tullut epävarma ihmisten suhteen, ja hän ei enää tiedä keneen hän voi luottaa ja onko hän taas hetken kuluttua kiusan kohteena. Jotkut kiusatut taas voivat ajatella niinkin, etteivät he halua, että uutta ystävää alettaisiin pilkata häen seurassaan.
Jos itsellä on ongelmia, esimerkiksi itsetunnon tai muun vastaavan suhteen, ei sitä tarvitse - eikä saa!- purkaa muihin asiaan millään tavalla kuulumattomiin ihmisiin. Koska suoraan sanottuna se on aika raukkamaista ja osittain myös pelkuruutta, ettei uskalla käsitellä asioita tai ei pura kiukkuaan johonkin järkevämpään asiaan, kuin toiseen, usein myös heikompaan ihmiseen.
Kiusaajallakin voi olla myös ongelmia vaikka kotona, tai häntä on voinut lähiaikoina tai joskus aikaisemmin kohdata joku ikävä asia, kokemus tai menetys. Aina ei kiusaamiselle ole edes oikeaa syytä, kun sitä aletaan oikeasti pohtimaan. Useasti kiusaaminen on asia, joka "vain tapahtuu".
Joskus, jos on itse vaikka pahalla tuulella, saattaa vahingossa esimerkiksi tiuskaista jotakin vihaisesti jollekkin ulkopuoliselle. Mutta juuri tämä ulopuolinen voi olla vahingossa vaikka sellainen henkilö, jota kiusataan, tai jota on kiusattu. Silloin yksikin väärä, pieni tai julma sana voi oikeasti pahoittaa henkilön mielen ja se voi aiheuttaa pahojakin tuhoja kiusatun itsetunnossa tai käytöksessä ja olemuksessa muuten.
Joten muistakaa ajatella edes joskus, varsinkin silloin jos meinaatte sanoa tai tehdä jotain ilkeää jollekkin toiselle, miksi te niin tekisitte ja mitä hyötyä tai iloa siitä on sinulle? Todennäköisesti ei mitään.
Me kaikki, myös kiusaajat ja kiusatut, olemme vain ihmisiä. Joten ketään ei voi eikä saa pilkata ulkonäön tai muun ulkoisen asian vuoksi. Ketään, ei oikeasti ketään, ole toista parempi. Ja jos aletaan pilkkaamaan vaikka ulkonäön tai mielipide-erojen vuoksi, olisi meissä kaikissa valtavasti asioita, jotka voitaisiin tuoda esiin kiusaamisen muodossa. Me kaikki olemme yhdenvertaisia ihmisiä, ja sen pitäisi myös näkyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)