Ratsastus on upea laji. Ratsastaessa pääsee kokemaan sellaisia tunteita ja ajatuksia ja asioita, mitä on lähes mahdotonta kokea jotain muuta kautta. Ratsastus on ainakin minulla henkilökohtaisesti suuri - itse asiassa suurin - osa elämää. Oikeastaan se on minun elämäni. Nyt ja aina.
Mutta kun alkaa tarkemmin ajattelemaan käsitteenä ja yleisesti sanaa ratsastus, niin moniko aloittelevista tai jo aijemmin harrastaneista ratsastajista ajattelee enemmän kuin usein lajia hevosen kannalta? Mutta eikös siinä ole kaksi osapuolta; ratsastaja sekä hevonen. Ja nämä kaksipuolta muodostavat hienoimmassa tapauksessa tiimin.
Eikös se menekin niin, että ratsastusta ei luokitella joukkuelajiksi esimerkiksi jalkapallon kaltaisesti? Mutta me ratsastajat sisimmissämme tiedämme, että ratsastus todellakin on joukkuelaji, sillä meitä on kaksi tekemässä yhtä suoritusta. Ja ei, ratsatus ei ole myöskään kamppailulaji. Mutta toiselta kannalta se kyllä peritteessa on hitusen sitäkin. Sillä kamppailemmehan me koko ajan saadaksemme paremman ratsastussuorituksen?
Harmiksemme - etenkin hevosten harmiksi - on myös sellaisia ratsastajia, jotka ratsastavat, mutta eivät toimi yhteistyössä hevosen kanssa. Ratsastus on ratsastusta parhaimmillaan, kun ratsastaja ja hevonen ovat tasapainossa keskenään. Luottamuksellisestikin ratsastajan ja hevosen suhde täytyy olla tasainen, niin, ettei kumpikaan pomota liikaa. Ratsastaja on suhteesta 51% ja hevonen 49%. Tällöin suhde on suurinpiirtein tasapainossa, muttta kuitenkin ratsastajalla on vain hieman enemmän valtaa. Näin kommunikoinnin tulisi pelata. Mutta kuitenkin ratsastajan täytyy myös antaa se 51%, jolloin päästään lähemmäs tavoitetta.
Hevonen on kuitenkin eläin, jolle täytyy asettaa rajat, mutta rajoissakin on osattava joustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti