"...You kicked me when I was down, fuck what you say, just
Don't hurt me, it don't hurt me, no more
Bitch, you get no love.
You showed me nothing but hate, you ran me into the ground
But what comes around goes around
And you don't hurt me
You don't hurt me, no more..."
Ensiksikin, jos et lukenut noita ylläolevia sanoja vielä, kannattaa tehdä se nyt. Ne nimittäin kuvaavat tätä aihetta aika hyvin, ainakin omasta mielestäni. Ja siis jos joku ei ole vielä huomannut, aina postauksien otsikot ovat joistakin laulujen sanoista, jotka aina jollain tavalla liittyvät kyseiseen postaukseen ja sen aiheeseen. Mutta nyt itse asiaan.
Oikeasti liian usein jotkut joutuvat kestämään perheväkivaltaa, tai muuten vain joutuvat olemaan kovissa olosuhteissa, esim. jos perheessä on alkoholisti tai muuta sen kaltaista. Kerron nyt omasta näkökulmastani tätä asiaa, ja välttämättä kauhean moni ei pysty siihen samaistumaan, koska tämä kuulostaa varmasti ulkopuolisesta todella omituiselta, mutta uskokaa tai älkää, minä olen tottunut siihen, että tämä on minulle arkipäivää.
On turhauttavaa olla koko ajan riidan ja juonittelun ja epärehellisyyden keskellä. Aina, kun kuulen jonkun riitelevän, haluan laittaa kädet korvilleni ja huutaa, että olkaa nyt jo hiljaaaaaaa. Ja kun kuulen kaljapullon korkin aukeavan, ja kuulen sen pienen pihahduksen, ärsyynnyn todella kovin ja mieleeni juolahtaa jos jonkinmoista mielikuvaa lapsuudesta ja tästä hetkestä. Ja jos voin edes puhua lapsuudesta, koska enhän minä nytkään mikään aikuinen ole.
Olen monta vuotta jo elänyt sellaista elämää, että joka päivä joudun murehtimaan tai puremaan hammasta ja pyyhkimään kyyneleitäni silmänurkista. Olen ollut rikki jo kauan, mutta kun ulkokuori on ehjä, ei ketään huomaa tuhoa sisälläni. Olen tarvinnut jotain, kenelle voisin purkaa tämän kaiken ja itkeä tämän olkapäähän. Yhdessä välissä minulla oli sellainen henkilö, ja hän auttoi minua aivan hirveästi. Olenkin todella kiitollinen hänelle siitä. Mutta sitten tiemme erosivat, ja minulla oli toki muitakin kavereita, muttei yhtään yhtä läheistä. Jäin siis vaille lohduttajaa, joka ymmärtää ja samalla kuuntelee. Ennen kaikkea tälläisessa tilanteessa tarvitsee ihmistä joka ymmärtää eikä tuomitse.
Myöhemmin lähennyin yhden toisen ystäväni kanssa aika läheiseksi, ja avauduin hänelle asiasta. Ymmärrystä ei oikeastaan herunut paljon, sillä hänen elämäntilanteensa pyörii aivan eri kaavoissa kuin minun. Nyt kuitenkin olen hänen kanssaan todella läheinen, ja kaikesta puhutaan todella avoimesti, muttei juuri siitä, mikä minua eniten raastaa.
Tuntuu, että kaikki oikeasti kuulevat mitä sanon, muttei kukaan kuuntele.
Muutamilta ainakin olen kuullut, etteivät he ole ikinä itkeneet itseään uneen. Silloin hämmästyin todella suuresti. Minulle se on todella tuttua.
Oikeasti luulen, ettei monikaan kuvittelisi tätä hankalaksi tai ahdistavaksi tilanteeksi kuulemansa tai lukemansa perusteella. Mutta tämä on minulle todella vaikea paikka, mutta silti yritän taistella. Yritän elää. Mutta tuntuu, ettei minulle ole annettu siihen oikeuksia. Sillä olenko toivonut syntyä tälläiseen elämään, missä elämäni on ehkä joskus ollut suloista ja kivaa, mutta mikä kääntyy päälaelleen ja tuhoaa kaiken? Olenko toivonut isää, jota en enää edes pidä isänä, vaan hahmona, jota minun on velvollisuus nähdä, halusin tai en. Eihän minulla ole oikeutta sanoa mitä haluan tai ajattelen. Sillä kukaan ei kuule vaikka huutaisin.
Olenko toivonut isää, joka on väkivaltainen ja juo laatikollisen kaljaa päivittäin ja juoksee baareissa keskellä viikkoa ja viikonloppuisin? Olenko toivonut hänen olevan välittämättä lapsistaan, tai siitä, että hänellä ylipäätään on lapsia?
Minulla on sentään äiti, joka rakastaa ja oikeasti välittää minusta ja sisaruksistani, mutta toivoinko isäni vievän hänetkin minulta? Sekin on ollut liian lähellä. Äitiäni rakastan yli kaiken, muttei hänkään kaikkeen pysty; hänellä on uusi mies, ja olen iloinen äitini puolesta, että hänelläkin on edes joskus aihetta olla onnellinen. Mutta siinä sivussa olen minä, joka ei ole onnellinen kuin ehkä muutaman päivänä vuodessa muutaman minuutin ajan. Ja nekin tunteet on yleensä saanut aikaan ystäväni.
Ja nyt nostakaa kädet ylös, jos luulitte, että keskiarvoni ei varmasti ylittäisi seiskaa. Väärin, se on reilut yhdeksän. Nyt nyökätkää, jos luuliitte, ettei minulla ole paljoa kavereita, tai että vietän kaikki viikonloput ja päivät kotona mököttämässä ja viiltämässä ranteita auki. Väärin. Minulla on ihania ystäviä, joiden kanssa olen sentään voinut nauraa ja tuntea itseni ainutlaatuiseksi. En ole koskaan ajatellut itsetuhoisesti, vaan haluan elää elämäni ja saavuttaa vielä jotain. Saavuttamisella en puhu kuuhun lentämisestä tai uuden lääkkeen keksimisestä. Haluan saavuttaa onnen.
Tsemppiä kaikille, jotka kamppailevat jonku vaikean asian kanssa tai ovat ahdistavassa tilanteessa♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti