"..I came to win, to survive, to prosper, to rise, to fly.."
Täytyykö ihmisen aina jaksaa? Mikä kone ihmisen muka pitäisi olla, joka jaksaa arjen surut ja murheet ja kannattalee ylpeänä päätään vaikka olisi kärsimyksen kourassa? Mielestäni on niin väärin, että ihmisistä kuvitellaan, että "Joo, kyllä se jaksaa. On se ennenkin jaksanut noiden läksyjen ja muidenkin kouluhommien ja muun kanssa, vaikka perheessä on ollut kaikenlaista. Se on sellainen taistelija". Mutta onko minun pakko olla se taistelija, jota minulta vaaditaan? Enkö saa olla yhtä haavoittuvainen kuin muutkin? On turhauttavaa ja kuluttuvaa olla, tai toisin sanoen on turhauttavaa yrittää hammasta purren olla se kympintyttö ja vanhempien enkeli, jota kaikki olettavat. Onko se minun vikani, että ehkä elämä on kasvattanut minusta ulkoa kovan ja kestävän, muiden kysymyksille myötäilevän ihmisen? Ulkoa näytän kyllä ehkä kovalta ja kestävältä, mutta sisältä saatan olla silti täysin rikki. Täysin väsynyt tähän kaikkeen.
Jos on joskus ollut jonkinlainen, ei se tarkoita sitä, ettei sinulla olisi enää tilaa tai mahdollisuutta muuttua siitä, millainen joskus olet ollut. Mutta miksi sitten kaikki olettavat ja ovat jo puolestasi päättäneet niin? Niimpä. Koita sitten ymmärtää, eikun ai niin, niinhän joudunkin tekemään jo koko ajan.
Joskus on oikeasti hyvä päästää tunteet ulos, olla oikeasti ihminen, olla elossa. -Sillä kuka oikeasti pystyy tukahduttamaan itsensä niin, ettei enää kykene tuntemaan oikeastaan mitään. Itseasiassa kyllä niinkin voi käydä. Ja miettikää, onko se silloin maailman ja elämän, vai vain pienen ja hauraan ihmisen vika? Kyllä, kyllä ihmiset ovat mielestäni hentoja, pieniä ja hauraita. Emme mekään kaikkeen pysty, vaikka joskus ehkä esitämmekin sellaista. Ihmisenkin täytyy tuntea ja käsitellä asioita, ihminenkin tarvitsee joskus aikaa itselleen, aikaa olla oma itsensä. Ilman muiden luomaa turhaa painetta ja painostusta.
Ihminen kasvaa henkisesti ja fyysisesti oikeastaan koko elämänsä ajan, mutta oikeastaan voisi sanoa, että ihminen kasvaa ihmisenä suurimmaksi osaksi elämän vaikutuksesta: elämä kasvattaa, halusimme tai emme.
Turhat ennakko-odotukset kannattaa unohtaa, ja kannattaa joskus vain olla. Katsoa maailmaa ympärillään. Miltä se näyttää? Oletko oikeastaan koskaan tai pitkään aikaan pystynyt katsomaan sitä avarakatseisesti, näkien siitä täysin uusia puolia ja asioita? Elämäkin todentotta hymyilee ajoittain, jos vain sille uskaltaa itse hymyillä. Ei kukaan voi loputtomiin jaksaa selvityjänä elämän pyörteissä ja rankoissa vaiheissa, mitä varmasti kaikki joutuvat joskus kokemaan, toiset enemmän, toiset vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti