You don't know what it's like to be me.

"Here today
gone tomorrow
but you'd have to walk a thousand miles
in my shoes
just to see
what it's like to be me.

I'll be you, let's trade shoes
just to see, what it'd be like to
feel your pain, you feel mine
go inside
each other's minds

Just to see, what we'd find
look at shit through each other's eyes..."

Ihmiset hei oikeasti, herätkää tähän päivään ja pistäkää naamanne umpeen varsinkin silloin, kun näette ettei sieltä tule mitään järkevää. Kuinka useasti joku esittää vahvaa, vaikka oikeasti on ihan muuta? Tai ainakin hän ehkä koittaa olla vahva, vaikka sisältä hän on täysin hajoamaisillaan. Kuinka useasti jotkut pienet, vaikka leikilläkin sanotut, sanat voivat satuttaa toista ja osua herkkään paikkaan?

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka arvostelevat muita ihmisiä ja puivat tämän asioita todellisuudessa tietämättä tippaakaan siitä, mitä kyseinen henkilö on mahdollisesti joutunut kokemaan tai käymään läpi. Minkä takia ihmisten täytyy olla niin säälittäviä laittaakseen ihmisistä juoruja liikkeelle, vaikkeivat edes tiedä, kuinka asia oikeasti meni ja mitä siinä on mahdollisesti ollut taustalla?

Ihmiset ovat usein paljon haavoittuvaisempia, mitä antavat olettaa. Tuskin kukaan oikeasti kertoo avoimesti kaikille, miksi olen juuri tälläinen ja miksi en ole iloinen joka päivä, ja miksi joku juoru on kenties lähtenyt liikkeelle. On niin helppoa sanoa asioita, joista ei pätkääkään tiedä. Paljon vaikeampaa on taas tutustua ihmiseen kunnolla, ja kysyä "mitä kuuluu" oikeasti sitä tarkoittaen.

Kaikilla on varmasti joskus ollut vaikeutensa, enkä uskokaan, että kenenkään elämä on koko ajan ollut aivan virheettömän täydellistä. Tosiasia kuitenkin on, että toisia elämä on kolhinut enemmän kuin toisia.

Joo, kyllä, elämä on epäreilua eikä kaikilla tule koskaan olemaan asiat niin hyvin kuin joillakin, ja nämä jotkut eivät välttämättä tule koskaan käymään läpi lähellekkään yhtä paljon p*skaa kuin mitä monet ovat joutuneet kokemaan. Mutta silti. Miksi ja kuka valitsee nämä, jotka tarpovat joka päivä paskan keskellä etsien tietä ulos, etsien tietä edes hetken kestävään onneen? Minkä takia kaikilla ei ole yhtä helppoa? Miksi kaikilla ei ole kahta rakastavaa vanhempaa, miksi kaikki eivät jokaisena elinvuotenaan voi ajatella "damn, I'm happy" ? Siksi. Siksi, koska elämä on elämää näköjäänkin ja elämä on tälläistä paskaa, ainakin meillä joillakin onnettomilla rääpäleillä jotka ovat joskus uskoneet onnensa vielä koittavan, ja jotka ovat joskus ehkä olleet onnellisia, mutteivät näe edes sitä pientä onnellisuuden valonpilkahdusta siellä tunnelin päässä. Elämä antaa paljon, kun on valmis ottamaan vastaan, mutta elämä myöskin ottaa. Se ottaa ja verottaa ja raastaa ja laittaa ajattelemaan. Elämä näyttää uudet puolet asioista ja saa asiat pimeyden ja harmauden peittoon, ja toisinaan elämä on ihanaa ja sitä osaa arvostaa. Niin, toisinaan se onkin ihanaa. Ja mielestäni aina sitä tulisi arvostaa.

Kun, jos ja vaikka elämä kohteleekin kaltoin, silti haluan pyrkiä näkemään elämän valoisatkin puolet. Toisinaan niitä on vähän, toisinaan vähän enemmän. Mutta niitä aina on, vaikkei siltä aina tuntuisikaan. Jokaisessa negatiivisessa asiassa, jokaisessa vastoinkäymisessä, jokaisessa menetyksessä ja kivussa, jonka elämänsä aikana on joutunut tai joutuu kokemaan, on selkeästi huonot puolensa, mutta silti täytyy koittaa nähdä asioiden valoisatkin puolet. Vaikka niitä ei heti ehkä nääkkään, saattaa elämässä paljon myöhemmin huomata, että hei, se menetys ja sydänsuru, minkä silloin koin, auttoikin minua elämässä eteenpäin. Se teki minusta vahvemman ihmisen, kuin mitä silloin olin ja se auttoi minua käsittelemään monta muuta sydänsurua.

Elämä ei loppupeleissä kuitenkaan ole yhtä surkeiden sattumusten sarjaa, vaan elämä on tie, joka jokaisen on kuljettava, mutta omalla tavallaan. Elämme täällä miljardien muiden ihmisten kanssa, mutta loppupeleissä elämme kuitenkin itseämme varten ja yksin. Teemme omat valintamme ja virheemme, ja me itse olemme aina ne, jotka niistä seurauksista joutuvat vastaamaan. Elämä on täynnä valintoja, vääriä ja oikeita. Elämä opettaa, mutta suurimmaksi osaksi kanatapään kautta. Elämä on peli, josta me kaikki lopulta selviämme voittajina. Joten vaikeuksienkin aikana painakaa rinta leukaan ja kulkekaa kohti uusia pettymyksiä, ja lopussa huomaatte, että olette sankareita, jos ja kun selvisitte sen kaiken paskan läpi. Lopulta voit hymyillä ja sanoa, että oli paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Ja elämästäkin oppii nauttimaan, jos sille antaa mahdollisuuden.

I own my life to you

"..I go hard forever
that's just how I'm designed,
that's just how I was built
See the look in my eyes?
You take all this from me
and I'm still gonna survive.."

"..All I know is
you came to me when I was at my lowest,
you picked me up,
breathed new life in me,
I own my life to you"

Joskus kun tuntee olevansa aivan kuilun pohjalla, ei sitä todennäköisesti ole. Siitä, missä sillä hetkellä olet on varmasti vielä pieni matka pohjalle, minkä huomaat, kun oikeasti olet siellä. Mutta pohjalta on vain yksi suunta; ylöspäin.

Tottakai kaikilla on päiviä, kun ajattelee, ettei mikään suju ja että 'yhyyy elämä on kamalaa siis miks just mulle käy näin', mutta todellisuudessa jonkun ajan ´-yleensä parin päivän- kuluttua asia valkenee ja tajuaa, että kaikki on oikeasti edes suurinpiirtein okei. Koska kaikilla ihmisillä eivät asiat ole 'okei' edes hetken aikaa vuodessa. Toisille se ei ole itsestään selvyys.

Olen ainakin itse tuntenut melko usein -liiankin usein- olevani lähes 'pohjalla', mutten ole koskaan valmis luovuttamaan, vaikka välillä se tuntuisikin olevan yksinkertaisin ja helpois ratkaisu kaikkeen. Silloin tuntuu, ettei missään oikeasti ole mitään järkeä, ja miksi v*tussa tämä sama jatkuu ja jatkuu aina vain? Mutta tuolta pohjaltakin on mahdollista päästä ylöspäin. Kunhan vain muistaa pitää tavoitteet korkealla. Ja kun itse muistaa ponnistaa, on aina varmasti joku valmiina ottamaan vastaan.
Ja vaikka kuinka usein ajattelee ja saa itsensä (ja välillä muutkin) uskomaan, että selviän tästä yksin olen kyllin vahva siihen, kannattaa pysähtyä ennemmin tai myöhemmin ajattelemaan. Ei meistä ketään, vaikka olisi millainen supermies, selviä elämästä yksin.

Vaikka kuinka kliseiseltä tämä kuulostaakin, elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä, iloja ja suruja, onnellisuutta ja pettymyksiä. Nämä kaikki meidän täytyy oppia käsittelemään, sillä vain niin voimme selvitä ja jatkaa oikeasti eteenpäin. Ja harvoinpa ketään ihminen on yksin niin vahva, että selviää elämän kaikista pettymyksistä yksin, ilman kenenkään tukea. Tuen ei tarvitse olla mikään terapeutin keskustelutuokio tai tuntien pälättämistä kaverille ja sitten äidille ja sitten mammalle, vaan yleensä riittää kunhan vaan voi istua hiljaa ja itkeä oikean ystävän olkapäätä vasten. Ilman turhia kliseisiä sanoja 'kyllä tää tästä' tai 'kaikki on hyvin', kun varsin hyvin tiedätte ettei oikeasti ole.

Omalla kohdallani ainakin ystävät ovat asia, mikä saa aina jaksamaan. Tilanteessa kuin tilanteessa. Ystävät ovat voimalähteeni, mistä saan virtaa nousemaan pohjalta. Siksi olenkin elämäni verran ystävilleni velkaa ♥

I see the pain hidden in your proud

"..Life lined up on the mirror, don't blow it
you look at me when I'm talking to you
You're looking at me, but I'm looking throuhg you
I see the blood in your eyes
I see the love in disguise
I see the pain hidden in your proud
I see you're not satisfied
And I see nobody else
I see my self..

Mirror on the wall, here we are again
throuhg my rise and fall,
you've been my only friend
You told me that they can't
understand the man I am
so why are we
talking to each other again?"

Useasti ihminen näyttää tosi ehjältä ja iloiselta ja elämäänsä edes jotenkin tyytyväiseltä ihmiseltä. Ihminen saattaa hymyillä ja nauraa melkein joka päivä, ja saattaa olla se joukon ilopilleri. Ihminen voi hymyillä vaikka häneen sattuu. Ihminen voi pysyä pystyssä, vaikka sisältä hän olisi täysin raunioina. Ihminen voi näyttää voivan paremmin kuin hyvin, vaikka hän joka päivä taistelisi kamalien ja inhottavien asioiden kanssa. Jokainen päivä voi olla täyttä tuskaa, ellei ole edes yhtä hyvää syytä nousta ja jaksaa. On vaikeaa koittaa jatkaa, mutta liian helppoa on antaa periksi. Täytyy taistella selvitäkseen elämästä, täytyy nousta ylös vaikka elämä potkisi kuinka päähän. Täytyy painaa leuka rintaan ja jatkaa kohti uusia pettymyksiä.

Helposti ihmiset vetävät omia johtopäätöksiään ja saavat väärän kuvan ihmisestä, joka päällepäin näyttää täysin eriltä, mitä hän oikeasti on. Feikin ja ärsyttävänkin ihmisen sisällä voi piileä epävarmuus, jotä yrittää peittää ja paikata käytöksellä ja luonteenpiirteillä, mitkä eivät kuvasta hänen todellista minäänsä lainkaan. Ihminen luokitellaan helposti pinnalliseksi ja epäaidoksi ihmiseksi, vaikka todellisesti sen pinnan alla on kuohunut jo pitkään. Kuinka kauan oikeasti yksi ihminen, pieni ja heikko olento, voi jaksaa? Kuinka kauan ihminen  pystyy kannattalemaan itseään pinnalla ja ajattelemaan, että kyllä joskus on minunkin vuoroni olla onnellinen? Mutta koska se vuoro oikein tulee?

Suurimmalla osasta ihmisistä on kaikki hyvin. Toki vähintään jokaisella on joitakin ongelmia, mutta yleensä ne ovat todella pieniä verrattuna siihen, mitä ne voisivat olla. Ja harvoin sitä itse edes tajuaa, kuinka hyvin kaikki asiat itsellä on, ennen kuin sen menettää. Ja tuskin koskaan sitä tulee saamaan takaisin samanlaisena, kuin se on joskus ollut. Kun sen menettää, on vaikeaa edes tajuta, että minullakin on joskus ollut onnellinen ja ihana elämä elettävänä.

Mutta entä mitä sitten, kun ihminen ei oikeasti enää jaksa? Kun se ei jaksa enää olla vahva ja leikkiä ehjää. Kun rauniot sisällä hajoaa vielä enemmän. Voi toki olla lohduttavaa ajatella, että vastoinkäymiset vahvistaa. Mutta ei siihenkään jaksa sitten enää uskoa, kun on menettänyt lopunkin toivonsa vähintään sen suhteen. Mutta itse uskon edes joltain osin siihen, että tuulessa ja myrskyssä kasvaneilla puilla on vahvat juuret.

But at least I got my friends ♥

"..But at least I got my friends
share a raincoat in the wind
they got my back until the end
if I will never fall in love again.
Well at least I got my friends
like a lifeboat in the dark
saving me from the sharks
even thouhg I got a broken heart.."

Oikeasti liian harvoin tulee tajuttua, kuinka paljon tärkeät ystävät itselle merkitsee. Ilman ystäviä en vaan voisi elää ♥

Kavereita on useasti enemmän kuin hyviä ystäviä, mutta itse ennemmin ottaisin yhden parhaan ja hyvän ystävän kuin miljoona kaveria. Oikea ystävä tietää sinusta kaiken; hyvät ja huonot puolesi, parhaat ja kauheimmat muistosi, huolesi ja murheesi, ilosi ja surusi, ja hän silti rakastaa ja ymmärtää sinua, eikä ole heti tuomitsemassa sinua esimerkiksi menneisyytesi perusteella. Oika ystävä kokee kanssasi parhaat muistot, nauraa kovimmat naurut ja itkee kauheimmat itkut. Ystävän kanssa voit tuntea jälleen olevasi elossa, ja hänen sanansa painavat joka asiassa enemmän kuin kenenkään muun. Kun tarvitset lohduttajaa, ystävä on kanssasi; vaikka istuisitte hiljaa sanomatta sanaakaan. Silti ystävä tuntee surusi ja ahdituksesi ja haluaa auttaa. Ystävän kanssa ei aina tarvitse tehä mitään, riittää kunhan hän vain on.

Olisin valmis tekemään mitä tahansa varsinkin parhaimpien ystävieni vuoksi. He ovat minulle kaikki kaikessa, ja he ovat minun tukeni ja turvani. - Kun maailma tuntuu kaatuvan niskaan, he ovat kanssani ja pitävät kaikkea pystyssä. He saavat minut tuntemaan hyväksi juuri tälläisenä kuin olen. Minulla ei tarvitse olla kauneimpia hampaita tai sileintä ihoa, eikä minun täydy näyttää maailman kauneimmalta ihmiseltä tai osata joka tilanteessa käyttäytyä hillitysti - kelpaan silti, ja he näkevät silloinkin minussa minut itseni, sen saman ihmisen kuin aina ennenkin.

Oikeat ystävät näkevät puolet ja piirteet mitä muut eivät edes tiedä olevan olemassa. He näkevät lävitsesi, kun väität kaiken olevan hyvin vaikka voisit huonommin kuin koskaan ennen.

Parhaat ystäväni ovat ainakin minulle suuri ilon ja ylpeyden aihe, enkä voisi edes kuvitella elämää ilman heitä. Kuka sitten jakaisi kanssani iloni ja suruni, kuka olisi täällä ymmärtämässä kaksimielistä huumorintajuani ja inside-juttujamme? Kuka olisi minulle syy elää?

Oikesti pysähtykää joskus meittimään ystävyyssuhteitanne ja sitä, mitä ystäväsi ovat puolestasi tehneet tai ovat valmiita tekemään. Kuinka vähän aikaa vie tutustua johonkin, mutta kuinka vähän aikaa voi viedä menettää hänet? Pitäkää siis kiinni teille tärkeistä ihmisistä, ja osoittakaa heille, että he todella ovat sinulle tärkeitä. Aina ei tarvita sanoja, vaan pienet teot riittävät osoittamaan sen.

Omistettu maailman parhaille ystäville ♥

She doesn't mind, she doesn't mind, she doesn't mind..

Meillä on yksi elämä ja yksi mahdollisuus, ei siis pilata sitä omalla käytöksellämme tai turhanpäiväisillä teoilla tai sanoilla. Onko niin vaikea tajuta, ettei elämä ole peli, jonka voi aina aloittaa alusta? Jotkut taistelevat joka päivä saadakseen parempaa kohtelua ja paremman elämän. Joillekin kärsimys ja sisäinen ahdistus on jokapäiväistä. Toisille on taas edes ilman kovaa työtä ja raatamista suotu hyvääkin parempi elämä, ja he silti tekevät siitä kurjaa, ihan omaa tyhmyyttään, silkasta kokeilun halusta. Onko se siis millään tavalla reilua niitä kohtaan, jotka itkevät suurin piirtein joka ilta itsensä uneen ja ovat jo vuosia kärsineet henkisesti tai fyysisesti, että toiset luulevat olevansa mahdottoman villejä ja vapaita teinejä jotka kokeilevat rajojaan, mutta oikeasti he vain pilaavat elämänsä? Mitä he typerällä käytöksellä hakevat?

Maailman vastenmielisin ja typerin asia, mitä en voi mitenkään sietää enkä ymmärtää, on huumeet ja kaiken maailman pillerit. Miksi täytyy esittää niin nuorta ja tietämättömän tyhmää, että menee missään tilanteessa edes lähelle pillereitä? Mitä hienoa on kokeilla rajojaan varsinkaan minkään pillereiden myötä? Voiko typerämpää tapaa olla koettaa rajojaan? Ja miksi ihmiset, joilla kaikki on aivan täydellisesti ja vieläkin paremmin, haluavat olla ”hienoja” ja koittaa edes kerran nappeja? Onko hienoa saattaa oma elämänsä alamäkeen, kun toiset, jotka eivät pahaa oloa ja elämää ole ansainneet, yrittävät joka päivä nousta siitä paskasta ylös?

Monet ihmiset, etenkin nuoret, turvautuvat viiltelyyn, kun kokevat, ettei heitä voi enää edes kipu satuttaa ja että se on ainoa pakokeino. Viiltely ei ole millään tavalla terveellistä tai oikeastaan edes järkevää, mutta joskus tilanne on vaan niin paha, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Joskus näyttää siltä, että viiltämisestä tuleva tuska tuo vaan helpotusta sen jokapäiväisen kärsimyksen keskelle. Mutta entä nämä ihmiset, joilla on juuri tämä täydellinen elämä, joilla ei ole muuta ongelmaa kuin päättää mitä suklaata kaupasta ostaa, miksi he haluavat edes koittaa viiltelyä, vaikka heillä ei ole siihen yksinkertaisesti pienintäkään syytä? Että taas näin järkeviä ihmisiä voi olla. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi joku haluaa leikkiä rajoillaan ja varsinkin vakavilla asioilla, kuten pillereillä ja viiltelyllä? Onko silloin edes pienen mietinnän paikka, että mitä asialla hakee? Omia rajojaan ja sitä, kuinka pitkälle voi mennä, tai kenties haluaa saada otteen siitä niin coolista nuorten villistä ja rajattomasta elämästä? Ei, ei siinä todellakaan ole mitään hienoa, ja ei, ei se todellakaan ole lähelläkään elämää, mitä on mahtavaa muistella vielä vanhanakin. En itse ainakaan haluaisi olla mummi, joka kertoo kuinka veti huumeita ja joi joka viikonloppu, ja ketä viilteli ilman syytä. Että ottakaapas lastenlapset mummista mallia. En todellakaan haluaisi. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan.

Tästä postauksesta tuli varmaan vähän jankuttava ja tylsä/sekava, mutta oikeasti varsinkin nyt henkilökohtaisista syistä olen paljon miettinyt tällaista, ja ajattelin nyt pitkästä aikaa postata ja tästä sitten päädyin kirjoittamaan. Toivottavasti joku edes ymmärsi jutun pointin :)

I think about you all the time. One look, my knees get weak, practically die.

"..so hard to sleep
when i'm so close to this dream coming true
true, true
how do I tell, tell you?
when..

I can't speak,
I'm terrified
cause if I
say the wrong thing
you might see how hard I'm trying.."

Aihe, josta on ehkä vaikeaakin kirjoittaa. Itseasiassa ei edes niinkään vaikeaa, mutta vaikeaa saada teksti, joka oikeasti kiinnostaisi muita. On se ihastuminen vaan aika hassu tunne.

On ihanaa kuvitella jo valmiiksi kenties yhteistä pientä tulevaisuutta ja kaikkea ihanaa tekemistä, jos vaikka itsestä ja ihastuksesta tulisi joskus vaikka pari. On jännä ja samalla mahtava tunne, kun mahassa on perhosia heti, kun vain ajatteleekin toista. On ihanaa, kun on edes yksi syy, miksi hymyillä.
Välillä vaan oikeasti tuntuu, että maailma romahtaa niskaan, eikä nää mitään järkeä missään, ei edes itsessään ja olemassa olossaan. Silloin on hyvä olla joku, kenen ajatteleminen ja kenestä unelmoiminen pyyhkii edes hetkeksi turhat murheet ja ajatukset pois. Harmi vaan, että sekin on vain niin hetkellistä.

Tämä ensimmäinen, "unelmointivaihe", kestää periaatteessa koko ihastumisajan yleensä, ja se juuri ihastumisessa onkin kivaa, kun saa unelmoida saavansa sen ihanan pojan tai tytön itselleen, tai unelmoida siitä, että juuri tämä ihastus paljastaakin sinulle, että on ollut ihastunut sinuun jo pitkään. Se on varmasti  monien toiveissa, kun on kovasti ihastunut johonkuhun.

Seuraavaksi ehkä alkaa jo miettimään, että mitä teen ja miten etenen. Joskus toiminta ja jutun eteenpäinviemis vaiheessa selviää aika hyvin, onko toinen osapuoli mukana juonessa vai ei. Mutta yleensä siitä ei noin helpolla selvitä ja oteta selkoa, vaan meidän ihastuneiden tunteita ja ajatuksia koetellaan koko ajan! Ihastus voi pyörittää ihastuksensa ajatuksia ja mieltä aivan miten sattuu, ja hän saattaa vain pelata peliä, kun on huomannut, että toinen on häneen ihastunut. Joskus taas siinä vaiheessa ihastus tajuaa ihastuneen kiinnostuksen, ja voi itsekin innostua, jos hän on jo jonkin aikaa katsellut ko. henkilöä tai on parhaassa tapauksessa myös ihastunut tähän toiseen!

Ja tietänkin me ihastuneet näemme tiettyinä hetkinä vain ja ainoastaan tämän yhden ja tietyn henkilön, ja silloin kaikki muu muuttuu sumuksi. Ja sitten kun ihastuksesi on kävellyt ohitsesi, pieni surina kelausnapista kaikuu pääsi sisällä ja olet taas maanpinnalla. Ehkä hymyilevämpänä kuin pari sekuntia sitten. Koita siinä sitten selitellä muille, miksi olet pahempi kuin paloauto ja miksi suupielesi tavoittelevat korvia.

Ja tietysti se kaikista parhain vaihe, mihin ei aina jokaisen kohdalla valitettavasti ylletä, on se, että alkaa olemaan jotain pientä juttua ja ehkä päädytään seurustelemaan.

Joka tapauksessa, vaikka teistä tuntuisi, että mahdollisuutenne ihastustanne kohtaan pyörisivät nollissa, älkää lannistuko. Jos ihastuksenne ei oikein ole innokkaana, on siellä varmasti joku Prinssi katselemassa juuri sinua. Joten älä murehdi, jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mutta muista kuitenkin tavoitella jotain tavoittelemisen arvoista, äläkä hevillä luovuta, ennen kuin se on oikeasti tarpeen ;)

--Tämä postaus oli ehkä vähän turha (ainakin joidenkin mielestä varmaan), mutta älkää antako sen haitata ;) Oli vaan jotenkin vekkuli olo ja teki mieli vaihteeksi kirjoittaa vähän jostain pirteämmästä aiheesta, ja muistakaa: älkää ottako kaikkea tämän tekstin sisältöä niin vakavasti ;D