Living young and wild and free

"...So what we get drunk
So what we smoke weed
We're just having fun
We don't care who sees
So what we go out
That's how its supposed to be
Living young and wild and free"

Aina elämä ei ole helppoa. Ainakaan silloin, kun elää perus "teinin elämää" (en tarkoita teinillä tyyliltään ns. teiniä, jos tajusitte, vaan ikäryhmänä). Elämään mahtuu todella paljon ylä- ja alamäkiä, ja joskus ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Valitettavan usein nuorten ongelmat ovat aitoja, eikä paha mieli yleensä tule kovin helpolla, jos vaikka koulussa joku leikillä sanoo jotain. Mutta kun tarpeeksi arkaan paikkaan osuu, silloin kyllä alkaa ärsyttää ja kovaa.

Nuorena kuuluu pitää hauskaa. Se on oma asiasi, miten sen teet. Toiset pitävät mielestään hauskaa ryyppäämällä, toiset taas viettävät tyttöjeniltaa kotona ja nauravat itselleen kunnon "sixpackin". Ihan sama mikä on tyylisi, yritä tehdä elämästäsi hauskaa.

Nuorena koetaan ja kannattaakin kokea erilaisia tuntemuksia. Miettikää nyt, kuinka monet tunteet koetaan esimerkiksi teini-iässä ensimmäistä kertaa aika voimakkaina, ja samassa opitaan käsittelemään tunteita, ajatuksia ja menetyksiä. Siksi voit kääntää esimerkiksi ahdistuttavan asian osittain hyödylliseksi, kun koitat oppia siitä jotakin. Jos menetät jotain, ensi kerralla ainakin tiedät, että se on elämää ja niin vaan joskus käy.

Älä jää liekkeihin makaamaan, kun sinulla on vielä mahdollisuus nousta ylös. Älä anna turhien sanojen lannistaa sinua. Älä kadu jotakin, mikä oikeasti sai sinut nauramaan. Kun itket, itke kerralla kaikkien asioiden puolesta, mitkä silloin ärsyttää. Syö suklaata, kun mieli tekee ja lähde juoksemaan, kun siltä tuntuu. Vaikka päätät unohtavasi jonkun ihmisen, tiedät hyvin itsekin, että tulet silti ikuisesti muistamaan tämän henkilön, oli hän sitten saanut sinut voimaan hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti. Älä mieti turhaan, vaan toteuta loistoideat mahdollisimman nopeasti. Älä säästele kamerankäyttöä, vaan ota talteen jokainen muisto, minkä pystyy kuvaamaan.

Jos sinua alkaa suoraan sanottuna v*tuttamaan todella paljon, kuvittele millainen asia sai sinut ärsyyntymään. Seuraavaksi kuvittele ilmettäsi ja sinua miettimässä asiaa ja naura. On oikeasti mahdotonta olla samaan aikaan surullinen, kun pystyy nauramaan.

Älä kuluta itseäsi loppuun, vaan opettele sanomaan seis siinä vaiheessa, kun oma jaksamisesi on aika nollissa. Älä elä muiden juoksupoikana, vaan toteuta itseäsi ja unelmiasi, ja elä niin, että myös sinä voit olla onnellinen. Ja iästä riippumatta, ole lapsellinen. Älä käytökseltäsi muita kohtaan, vaan ota mallia muilla tavoilla pienemmiltä - naura ja kikata turhille asioille, vannokaa ikuista ystävyyttä ja etsikää oma salainen piilopaikkanne. Juokse kaverisi kanssa kilpaa metsään tai kiivetkää kalliolle, ja päättäkää, että teistä tulee isona kuningattaria.
Lapsena kun uskoi mihin vain, eikä lannistunut turhasta.

Joka tapauksessa, meillä kaikilla on oma elämämme elettävänä ja teemme siitä itsemme näköisen. Kukin omalla tavallaan, kukin omalla ajallaan.

Never planed that one day I'd be losing you

"..we keep all our promises
be us against the world
in another life
I would make you stay
so I don't have to say thay you were the one that got away."

Kuten otsikko kertoo, ei sitä tosiaankaan suunnittele tai tajua menettävänsä jotakin, ennen kuin sen menettää. Joskus lopullisesti, joskus osittain. Haluaisin vain elää loppuelämäni näiden ihmisten keskellä,  ketä rakastan ja kenestä oikeasti välitän. Miksi välillä on vaan niin vaikeaa saada oikeat ja oikeasti tärkeät ihmiset pysymään vierellä vaikka mitä tapahtuisi? En vain aina jaksa ymmärtää, miksi kaikki ihana katoaa elämästä, ja yleensä juuri väärällä hetkellä.

Se on kuitenkin aika paljon itsestäkin kiinni, sillä ihmisistä täytyy osata pitää kiinni eikä hellittää otetta tiukan paikan tullen. Täytyy osata valita oikeat sanat ja teot näyttääkseen, että oikeasti välittää. Täytyy ymmärtää, että vaikka joku ihminen on sinulle todella läheinen, ja vietätte paljon aikaa yhdessä, haluaa hän silti varmasti omaa tilaa ja viettää aikaa muidenkin kanssa. Jokainen tarvitsee miettimistilaa, mutta myös ihmisen joka miettii hänen kanssaan.

Mutta kun oikeasti joutuu päästämään irti jostakin, on useasti tosi vaikeaa hyväksyä sitä. Vanhat, yhdessä koetut ajat ja muistot ovat päälimmäisinä mielessä ja haluaa vain palata niihin aikoihin, kun kaikki oli vielä ennallaan. Haluaa takaisin ne ajat, jolloin tuli naurettu vatsa kippurassa miljoonat kerrat ja kasvatettua siinä hyvät vatsalihakset. Ne ajat, jolloin kaikki ajatukset ja ideat olivat yhteisiä, ja jokainen juttu painui mieleen ikuisiksi ajoiksi.

Nyt haluaisin oikeasti kerran edes kokea jonkun niistä ihanista hetkistä uudestaan, haluaisin vielä kerran osata nauraa niille tyhmille, mutta niin ihanille jutuille kuin silloinkin ♥

Joten nyt, miettikää ihmisiä, jotka ovat teille tärkeitä. Miettikää ketkä heistä ovat oikeasti sinulle henkilöitä, joiden kanssa elämä jatkuu vaikka murheet tuntuisivat pysäyttävän kaiken. Miettikää, onko yhden riidan takia järkevää lopettaa ehkä ikuinen ystävyys? Meidän elämämme kun täällä kestää vain hetken, eikä mikään ole ikuista, ellemme itse sen kaltaista tee.

Elämä kun tuo paljon pieniä ja huomaamattomiakin asioita, jotka voivat suuresti vaikuttaa moneen asiaan. Miettikää siis edes nyt, onko mikään ystävyys tai suhde niin mitätön, että sen voisi tuhlata yhden asian takia?

How can I find you, when you're always hiding from yourself?

Miksi täytyy olla äänekäs ja olla tunkemassa itseään joka paikkaa, että tulee huomatuksi? No itse asiassa olisi hyvä, jos osaisi olla itsevarma. Osaisi olla läsnä ja muiden edessä ja näiden kanssa ilman mitään suorituspaineita tai esiintymistä. Pitäisi rentoutua, ja olla se joka oikeasti on. Mutta mistä sen omanitsensä enää kaivaa esiin, kun on ehkä jo tottunut pitämään jotain roolia ja esitystä yllä? Ja sitten, kun itse ei enää jaksaisi esittää, vaan haluaisi välillä vaan olla normaalisti, ja normaali oma itsensä, ovat muut lähes vaatimassa sinulta jotain tiettyä käytöstä tai toimimista. Silloin ei ole helppoa päästää irti siitä, mikä olet ollut, muttet välttämättä jaksa olla enää. Ympäristö ja varsinkin sen ympäristön ihmisten luomat paineet ja ennakko-odotukset luovat joskus inhottavaa turhautuneisuutta itseään, elämäänsä tai jotain muuta kohtaan.

Hienoa ehkä olisi, jos osaisin olla omaitseni, mutta pienellä lisäyksellä enemmän itevarmuutta. Omana itsenään olemisessa ei häviä mitään. Ja itsevarmana on kokonaisuudessaan varmempi itsestään ja itsetuntokin ehkä kasvaa, mutta liika itsevarmuus saa joskus aikaan jonkin verran negatiivisia mielipiteitä, jos todella itsevarmaa tyyppiä pidetään itserakkaana, tai jos itsevarmasta henkilöstä aletaan ajattelemaan, että hän on tosi feikki ja pitää jotain roolia yllä, että itsevarmuus ei kumpua oikeasti hänestä vaan jostain pinnalta, mikä ei ole aitoa itsevarmuutta ja sen myötä ehkä sosiaalisuutta.

Kun tarkemmin ajattelee, sopiva määrä itsevarmuutta tuo mukanaan todella paljon positiivisia asioita. Kun uskot itseesi ja olet varmempi itsestäsi, saatat asettaa rimasi korkeammalle ja pystyt parempiin suorituksiin. Sinusta tulee itsevarmuuden myötä myös varmasti sosiaalisempi, ja ennen pienet mutta pelottavat tilanteet eivät tunnu enää melkein miltään.

Mutta jos ihminen on luonteeltaan ja persoonaltaan hiljaisempi ja vetäytyväisempi yksilö, mitä sekään periaatteessa haittaa? Onko siitä haittaa, jos luokassa on pari rauhallisempaa ja hiljaisempaa tyyppiä, jotka eivät kilju ja huuda ja oikeasti pystyvät keskittymään tehtäviin? Toiset voivat pitää sitä ärsyttävänä asiana, ja juuri nämä hiljaiset voivat ajatella samoin itsevarmoista ja/tai meluavista henkilöistä. Joten kuka päättää, mikä luonteen piirre tai ominaisuus on tärkein tai paras ja mikä on ärsyttävin?

Juuri nämä luonteenpiirteet tekevät elämästä ja ennen kaikkea ihmisistä jännempiä ja kiinnostavampia, eikä meistä kukaan ole onneksi samanlainen. Onpahan joka päivä jotain mitä ihmetellä ;)

It's too late to say that you are sorry now

"...You kicked me when I was down, fuck what you say, just
Don't hurt me, it don't hurt me, no more
Bitch, you get no love.

You showed me nothing but hate, you ran me into the ground
But what comes around goes around
And you don't hurt me
You don't hurt me, no more..."

Ensiksikin, jos et lukenut noita ylläolevia sanoja vielä, kannattaa tehdä se nyt. Ne nimittäin kuvaavat tätä aihetta aika hyvin, ainakin omasta mielestäni. Ja siis jos joku ei ole vielä huomannut, aina postauksien otsikot ovat joistakin laulujen sanoista, jotka aina jollain tavalla liittyvät kyseiseen postaukseen ja sen aiheeseen. Mutta nyt itse asiaan.

Oikeasti liian usein jotkut joutuvat kestämään perheväkivaltaa, tai muuten vain joutuvat olemaan kovissa olosuhteissa, esim. jos perheessä on alkoholisti tai muuta sen kaltaista. Kerron nyt omasta näkökulmastani tätä asiaa, ja välttämättä kauhean moni ei pysty siihen samaistumaan, koska tämä kuulostaa varmasti ulkopuolisesta todella omituiselta, mutta uskokaa tai älkää, minä olen tottunut siihen, että tämä on minulle arkipäivää.

On turhauttavaa olla koko ajan riidan ja juonittelun ja epärehellisyyden keskellä. Aina, kun kuulen jonkun riitelevän, haluan laittaa kädet korvilleni ja huutaa, että olkaa nyt jo hiljaaaaaaa. Ja kun kuulen kaljapullon korkin aukeavan, ja kuulen sen pienen pihahduksen, ärsyynnyn todella kovin ja mieleeni juolahtaa jos jonkinmoista mielikuvaa lapsuudesta ja tästä hetkestä. Ja jos voin edes puhua lapsuudesta, koska enhän minä nytkään mikään aikuinen ole.

Olen monta vuotta jo elänyt sellaista elämää, että joka päivä joudun murehtimaan tai puremaan hammasta ja pyyhkimään kyyneleitäni silmänurkista. Olen ollut rikki jo kauan, mutta kun ulkokuori on ehjä, ei ketään huomaa tuhoa sisälläni. Olen tarvinnut jotain, kenelle voisin purkaa tämän kaiken ja itkeä tämän olkapäähän. Yhdessä välissä minulla oli sellainen henkilö, ja hän auttoi minua aivan hirveästi. Olenkin todella kiitollinen hänelle siitä. Mutta sitten tiemme erosivat, ja minulla oli toki muitakin kavereita, muttei yhtään yhtä läheistä. Jäin siis vaille lohduttajaa, joka ymmärtää ja samalla kuuntelee. Ennen kaikkea tälläisessa tilanteessa tarvitsee ihmistä joka ymmärtää eikä tuomitse.

Myöhemmin lähennyin yhden toisen ystäväni kanssa aika läheiseksi, ja avauduin hänelle asiasta. Ymmärrystä ei oikeastaan herunut paljon, sillä hänen elämäntilanteensa pyörii aivan eri kaavoissa kuin minun. Nyt kuitenkin olen hänen kanssaan todella läheinen, ja kaikesta puhutaan todella avoimesti, muttei juuri siitä, mikä minua eniten raastaa.

Tuntuu, että kaikki oikeasti kuulevat mitä sanon, muttei kukaan kuuntele.

Muutamilta ainakin olen kuullut, etteivät he ole ikinä itkeneet itseään uneen. Silloin hämmästyin todella suuresti. Minulle se on todella tuttua.

Oikeasti luulen, ettei monikaan kuvittelisi tätä hankalaksi tai ahdistavaksi tilanteeksi kuulemansa tai lukemansa perusteella. Mutta tämä on minulle todella vaikea paikka, mutta silti yritän taistella. Yritän elää. Mutta tuntuu, ettei minulle ole annettu siihen oikeuksia. Sillä olenko toivonut syntyä tälläiseen elämään, missä elämäni on ehkä joskus ollut suloista ja kivaa, mutta mikä kääntyy päälaelleen ja tuhoaa kaiken? Olenko toivonut isää, jota en enää edes pidä isänä, vaan hahmona, jota minun on velvollisuus nähdä, halusin tai en. Eihän minulla ole oikeutta sanoa mitä haluan tai ajattelen. Sillä kukaan ei kuule vaikka huutaisin.

Olenko toivonut isää, joka on väkivaltainen  ja juo laatikollisen kaljaa päivittäin ja juoksee baareissa keskellä viikkoa ja viikonloppuisin? Olenko toivonut hänen olevan välittämättä lapsistaan, tai siitä, että hänellä ylipäätään on lapsia?

Minulla on sentään äiti, joka rakastaa ja oikeasti välittää minusta ja sisaruksistani, mutta toivoinko isäni vievän hänetkin minulta? Sekin on ollut liian lähellä. Äitiäni rakastan yli kaiken, muttei hänkään kaikkeen pysty; hänellä on uusi mies, ja olen iloinen äitini puolesta, että hänelläkin on edes joskus aihetta olla onnellinen. Mutta siinä sivussa olen minä, joka ei ole onnellinen kuin ehkä muutaman päivänä vuodessa muutaman minuutin ajan. Ja nekin tunteet on yleensä saanut aikaan ystäväni.

Ja nyt nostakaa kädet ylös, jos luulitte, että keskiarvoni ei varmasti ylittäisi seiskaa. Väärin, se on reilut yhdeksän. Nyt nyökätkää, jos luuliitte, ettei minulla ole paljoa kavereita, tai että vietän kaikki viikonloput ja päivät kotona mököttämässä ja viiltämässä ranteita auki. Väärin. Minulla on ihania ystäviä, joiden kanssa olen sentään voinut nauraa ja tuntea itseni ainutlaatuiseksi. En ole koskaan ajatellut itsetuhoisesti, vaan haluan elää elämäni ja saavuttaa vielä jotain. Saavuttamisella en puhu kuuhun lentämisestä tai uuden lääkkeen keksimisestä. Haluan saavuttaa onnen.

Tsemppiä kaikille, jotka kamppailevat jonku vaikean asian kanssa tai ovat ahdistavassa tilanteessa♥

I came here to win, to fight, to conquer, to thrive

"..I came to win, to survive, to prosper, to rise, to fly.."

Täytyykö ihmisen aina jaksaa? Mikä kone ihmisen muka pitäisi olla, joka jaksaa arjen surut ja murheet ja kannattalee ylpeänä päätään vaikka olisi kärsimyksen kourassa?  Mielestäni on niin väärin, että ihmisistä kuvitellaan, että "Joo, kyllä se jaksaa. On se ennenkin jaksanut noiden läksyjen ja muidenkin kouluhommien ja muun kanssa, vaikka perheessä on ollut kaikenlaista. Se on sellainen taistelija". Mutta onko minun pakko olla se taistelija, jota minulta vaaditaan? Enkö saa olla yhtä haavoittuvainen kuin muutkin? On turhauttavaa ja kuluttuvaa olla, tai toisin sanoen on turhauttavaa yrittää hammasta purren olla se kympintyttö ja vanhempien enkeli, jota kaikki olettavat. Onko se minun vikani, että ehkä elämä on kasvattanut minusta ulkoa kovan ja kestävän, muiden kysymyksille myötäilevän ihmisen? Ulkoa näytän kyllä ehkä kovalta ja kestävältä, mutta sisältä saatan olla silti täysin rikki. Täysin väsynyt tähän kaikkeen.

Jos on joskus ollut jonkinlainen, ei se tarkoita sitä, ettei sinulla olisi enää tilaa tai mahdollisuutta muuttua siitä, millainen joskus olet ollut. Mutta miksi sitten kaikki olettavat ja ovat jo puolestasi päättäneet niin? Niimpä. Koita sitten ymmärtää, eikun ai niin, niinhän joudunkin tekemään jo koko ajan.

Joskus on oikeasti hyvä päästää tunteet ulos, olla oikeasti ihminen, olla elossa. -Sillä kuka oikeasti pystyy tukahduttamaan itsensä niin, ettei enää kykene tuntemaan oikeastaan mitään. Itseasiassa kyllä niinkin voi käydä. Ja miettikää, onko se silloin maailman ja elämän, vai vain pienen ja hauraan ihmisen vika? Kyllä, kyllä ihmiset ovat mielestäni hentoja, pieniä ja hauraita. Emme mekään kaikkeen pysty, vaikka joskus ehkä esitämmekin sellaista. Ihmisenkin täytyy tuntea ja käsitellä asioita, ihminenkin tarvitsee joskus aikaa itselleen, aikaa olla oma itsensä. Ilman muiden luomaa turhaa painetta ja painostusta.

Ihminen kasvaa henkisesti ja fyysisesti oikeastaan koko elämänsä ajan, mutta oikeastaan voisi sanoa, että ihminen kasvaa ihmisenä suurimmaksi osaksi elämän vaikutuksesta: elämä kasvattaa, halusimme tai emme.

Turhat ennakko-odotukset kannattaa unohtaa, ja kannattaa joskus vain olla. Katsoa maailmaa ympärillään. Miltä se näyttää? Oletko oikeastaan koskaan tai pitkään aikaan pystynyt katsomaan sitä avarakatseisesti, näkien siitä täysin uusia puolia ja asioita? Elämäkin todentotta hymyilee ajoittain, jos vain sille uskaltaa itse hymyillä. Ei kukaan voi loputtomiin jaksaa selvityjänä elämän pyörteissä ja rankoissa vaiheissa, mitä varmasti kaikki joutuvat joskus kokemaan, toiset enemmän, toiset vähemmän.

Turn me up when you feel low, This melody was meant for you, Just sing along to my stereo

Tänään minulla on positiivinen olo, vaikka minulla on tylsää ja olen istunut koneella jo pidemmänkin tovin. Kun ajattelen iloisuutta ja sellaista olotilaa, missä ei tarvitse murehtia ja hymyilyttää ilman syytä, minua alkaa kikatuttaa ja hymyilyttää. Kuinka vapautunut ja energinen voisinkaan olla, jos työntäisin edes hetkeksi turhat asiat pois mielestäni? Niinpä.

Kuinka kannattavaa on jäädä liekkeihin makaamaan, kun jotain ikävää on tapahtunut? Tekeekö asioiden liiallinen murehtiminen asioista parempia? Auttaako yön ylitse nukkuminen? Ei, ei, ja ei aina, mutta useimmiten.

Kun tulee päivä, jolloin kaikki ärsyttää ja sinulla on känkkäränkkäfiilis, kannattaa laittaa päälle musiikkia, mikä saa sinut iloiseksi ja pirteäksi. Tai jotain, mikä ehkä muistuttaa sinua jostakin ihanasta muistosta, mitä sinulle on tapahtunut. Tässä vielä muutama vinkki pirteänpeipposen tunteen saavuttamiseksi -  mutta jos se musiikki ei ole jo päällä, niin hopihopi jo ;)
1. Tee jotain, mikä saa sinut nauramaan. Ihan sama luetko vitsejä vai ajatteletko jotain pähäkähullua, mitä olet kavereidesi kanssa tehnyt, pääasia kuitenkin on että naurat.

2. Käännä musiikkia hieman kovemmalle, ja ala riehumaan. Pompi, kilju, naura, hytky, tanssi.. ihan mitä tahansa! Ihan sama, kuinka typerältä näytät, tärkeintä on päästä ahdistuneesta tunteesta eroon.

3. Ota paperia ja kynä, ja listaa kaikkia asioita, missä olet hyvä, ja mistä pidät itsessäsi, ja mistä muut voisivat ehkä olla sinulle kateellisia.

4. Käytä samaista kynää ja paperia, ja laita vihaamiesi ihmisten nimet ja ovelat pilapiirrokset heistä paperin toiselle puolelle. Sitten ala kirjoittamaan yhteistä noitalorua kyseessäolevista henkilöistä. Lue loru lopuksi, ja tanssi katala noita-akan tanssisi. Muahhahhaaa!

5. Mene ulos. Jos ulkona sataa, tanssi intiaanien sadetanssia ja juokse niin kovaa, kuin jaloistasi pääset. Anna vaatteiden kastua ja hiusten liimautua märkinä pitkin kasvojasi. Jos taas ulkona on hyvä ilma, naura ja tervehdi ilosesti kukkia ja puiden oksia - hei, kaikkea ei tarvitsekaan ottaa aina niin vakavasti ;)

6. Ulkoa tultuasi, juo kaakaota tai mehua tai ihan mitä huvittaa, ota mässyä ja mene sohvalle leveimpään mahdolliseen asentoon. Katso elokuva, mielellään komedia, tai naura jollekkin tv-ohjelmalle, mitä et ikinä ole tajunnut. Kuvittele itsesi näyttelemään johonkin ohjelmaan, ja imitoi näyttelijöitä olohuoneessasi.

7. Vedä meikkipussi esiin ja meikkaa itsesi Hollywoodin kaunottareksi tai luolan hirviöksi, vai mitenkäs olisi se naapuriluokan teini tai pikkupissis?

8. (Kammo-) meikkien jälkeen napsi itsestäsi kuvia. Kuvia ei tarvitse tietenkään lisätä minnekään, tärkeintä on, että hulluttelet.

9. Bileet käyntiin, ja kameran videokuvaus päälle. Tee oma vitsillä veistetty tanssisi, ja kuvaa se videolle.

10. Lopuksi istu rauhassa alas. Niin, mitä äsken murehditkaan? STOP! Älä enää palaa niihin, vaan ajattele pirteää fiilistäsi. Mikään ei voi pilata sitä enää, eihän? :)

Tein nyt tälläisen postauksen, koska haluan, että kaikilla on oikeus iloita, eikä kenenkään tarvitse kantaa murheitaan aina yksin. Joskus voi irrottaa otteensa arjen harmaudesta, ja olla oma itsensä, tai ihan joku muu.

Lets save our world, lets save our planet

Me asumme maapallolla. Miksi siis me emme välitä sen tilasta, tai siitä, että olemme hyvää vauhtia pilaamassa sen?  Kai me kaikki haluamme asua täällä vielä kauan, ja kai haluamme että lapsemme ja lapsenlapsenlapsenlapsen lapsemme saavat asua täällä?
   On oikeasti huolestuttavaa, miten ihmiset pystyisivät vaikuttamaan pelkästään jo teoillaan maapallon tilaan ja ilman saastumiseen, mutteivät tee asialle mitään. Miksi on näin? Miksei jokaisesta voi löytyä edes pientä maailman parantamisen kipinää, joka antaisi potkua tehdä edes pieniä tekoja maapallon parantamiseksi? Pienistä teoista kuitenkin koostuu suuri lopputulos.
    Miettikää se näin; jos jokainen sammuttaisi television, radion, tietokoneen ym. heti, kun ei enää tarvitse sitä, kuinka paljon se säästäisi energiaa? Esimerkiksi huoneen lämpötilan laskeminen vain yhdellä asteella vähentää energiankulutusta jopa viidellä prosentilla. Ja loppujenlopuksi, miten paljon se yksi aste vaikuttaa siihen talon lämpötilaan, ja kuinka paljon se kuitenkin säästäisi energiaa, jos kaikki tekisivät niin?
    Myös viettämällä vähemmän aikaa suihkussa säästää energiaa. Tai jos suihkussa viettämästään ajasta ei voi tinkiä, kannattaa edes sammuttaa vesihana sen ajaksi, kun laittaa shampoota hiuksiinsa tai pesee ihoaan. Veden lämpötilaakin kannattaa laittaa mahdollisimman pienelle, sillä sekin säästää energiaa. Ja myös tietokone kannattaa sammuttaa heti, kun tietää, ettei tule siihen ihan hetken kuluttua uudestaan. Valotkin voi toki sammuttaa esim. huoneista, joissa niitä ei sillä hetkellä tarvita ;).
    Nämä pienet, mutta meidän kaikkien yhteiselle maapallolle suuret teot auttavat myös yksittäisiä talouksia vähentämään laskujen suuruutta. Miettikää paljonko sähkölasku pienenee sammuttamalla turhat valot ja sähkölaitteet, joita ei käytetä, tai miten paljon vesilasku vähenee, kun on suihkussa vähemmän aikaa ja käyttää vähemmän vettä? Siitä hyötyy sekä kotitalous että pallopyöryläisemme :)

Kenellekkään ei ole tarkoitus saarnata "maailman parantamisesta" tai tuputtaa mieliin ajatusta paremmasta maailmasta, mutta näin pienetkin asiat on hyvä pitää edes ajoittain mielessä. Ja onhan se pyöräretki kaupungille ihan hyvä valinta autokyydin sijasta: saat liikuntaa ja raikasta ilmaa, ja vähennät ilmaston saastumista, kun et käytä autoa. Totta kai joskus, aika useinkin, on pakko käyttää autoa yms., mutta jos on toinenkin vaihtoehto (pyörä, joukkoliikenne >bussit, ...), kannattaa harkita muutakin, kuin sitä autossa istumista.

~Toivon, että tämä sai edes jotkut ajattelemaan maapallomme tilannetta hieman syvällisemmin, kuin mitä mediassa ja kouluissa on tullut ilmi. On turha ajatella, että yksin esim. kierrättämällä ei saa mitään aikaan, koska se todellakin auttaa! Etkä sitä paitsi voi tietää, ketkä kaikki on kanssasi mukana rakentamassa raikkaampaa maailmaa.. ( :

Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen, laittaa sanat oikeaan paikkaan, sanoa mitä todella tarvitsen, ei mitään liikaa ei mitään turhaa, vain ne sanat jotka sielua ravistaa

"..anna minulle hetki aikaa, kuule minua, kuule minua..."

Miksi ihminen ei ole tarpeeksi fiksu valitakseen sanojaan aina oikein? Miksi meidän ajattelukykymme ei ole tarpeeksi nopea miettiäksemme ensin, mitä aijomme sanoa, ennen kuin avaamme suumme?
    Varmasti kaikki ovat joskus olleet tilanteessa, missä möläyttävät suustaan jotain, mitä eivät tarkoittaneet tai mitä katuvat jo sekunnin kuluttua asian sanomisesta? Usein sen jälkeen joku loukkaantuu tai suuttuu, usein taas asian sanoja itse nolaa itsensä muiden silmissä ja häkeltyy ja menee lukkoon. Nyt kuitenkin ajattelin keskittyä tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon.
     Kuinka usein ihmisen täytyy sano väärät asiat ja sanat, ennen kuin hän oppii vaistomaisesti poimimaan oikeanlaiset sanat kuvaamaan tiettyä asiaa? Varmasti äärettömän monta kertaa.

Oikeasti liian usein joku suuttuu tai pahoittaa mielensä toisen möläytyksen vuoksi. Silloin asian sanoja on aikamoisessa alakynnessä toiseen nähden, eikä asian sanomista voi puolustella sillä, että asia vain pulpahti suusta ulos. Silloin anteeksipyynnöt voivat tulla jo hieman myöhässä.
      Kuinka moni on menettänyt sinulle läheisen ihmisen väärien ja ilkeidenkin sanojen vuoksi, joita on ollut ehkä mahdotonta perua? Kädet ylös nnn-nyt. Niin, sitä minäkin.
      Itse haluasin saada vielä ystäväni takaisin, jonka osittain 'menetin' turhien lauseiden ja osittain sanomattomienkin lauseiden takia. Toki myös polkumme alkoivat erkaantua, mutta silti pistää mietityttämään, olisimmeko kenties vielä kavereita, jos en olisi sanonu väärin ystävälleni tai hän minulle?
      Nään toki ystävääni koulussa siis periaatteessa päivittäin, ja olemme siis 'kavereita', 'kamuja', muttemme sen lojaalimmalta pohjalta kuitenkaan. Moikataan, kun nähdään, ja joskus jutellaan pari sanaa. Molempien katseista ja käytöksestäkin näkee, että molemmilla on ne hyvät asiat ja muistot päälimmäisinä mielessä, mutta kyllä ne ilkeydetkin sieltä varjosta löytyvät. Mutta monella ei ole edes näin. Joillakin se ystävä voi asua kaukana, tai pahimmassa tapauksessa sanoja ei voi millään vaihtaa tai peruuttaa, jos ystävä on vaikka kuollut. Silloin kyllä kaikki sanomiset ja sanomatta jättämiset tuntuvat niin tärkeiltä, ja ne jopa voisivat muuttaa ajattelutapaa ja suhtautumista ystävän tmv. poismenoon. Aina sen ei tarvitse olla ystävä, jolle on sanonut väärin. Se voi olla myös perheenjäsen, naapuri tai vaikka kaupankassa, jolle on sanonut tylysti "huomenta". Silloin en kuitenkaan puhuisi mistään suuremman luokan töksäytyksestä, mutta voihan asia toki silti jäädä kaivelemaan.

Usein, liiankin usein, väärät sanavalinnat voivat koitua esimerkiksi parhaimmankin ystävyyssuhteen kohtaloksi. Silloin alkaa toivomaan, kumpa olisi osannut sanoa asiat toisin, niin silloin kaikki  melkein, voisi ollakin toisin. Mutta usein on liian myöhäistä, mutta silti kannattaa yrittää.

               ~ Sanoilla voidaan vaikuttaa tekoihin ja moniin asioihin. Sanomatta jättäminen voi olla hyväksi, joskus se taas pahentaa asioita. Sanat ovat pieniä, mutta niillä on suuri merkitys, eikä niiden tehoa pidä koskaan aliarvioida. ~

Good bye my lover, good bye my friend ♥

Nuku rauhassa siellä taivaassa sillä/
Tiedän, että oot nyt paljon paremmassa paikassa/
Olit kaikille niin tärkee ja rakas/
Mut vaan pitää tajuu ettet koskaan enää tule takas/
Nuku rauhassa siellä taivaassa vaikka/
Tänne maanpäälle sua jäätiin kaipaamaan/
Sua tullaan muistelemaan aina vaan/
Mutta mä lupaan etten unohda sua ainakaan/

Miksi meiltä täytyy viedä kaikki rakkaat, juuri ne, joita ilman emme pystyisi elämään? Miksi elämän täytyy päättyä, juuri kun se on vasta päässyt alkamaan? Mutta meidän on pakko pystyä, sillä elämä on elämää ja sitä eletään ja tänne tullaan ja täältä poistutaan. Joskus ajattelemme haluavamme elää ikuisesti mutta päivän vähemmän kuin ihmiset, joita rakastamme. Se on ajatuksena kaunis, mutta käytännössä ihminen vain haluaa suojella itseään siltä tuskalta ja kivulta, jonka tuntee menetettyään hänelle tärkeän ihmisen tai eläimen. Lähes jokaisen on joskus käytävä läpi joku suuri menetys. Valitettavasti emme voi koskaan valita, millainen.
     Mitä tapahtuu, kun ihminen tai eläin kuolee? Mitä vainaja kuolemahetkellään ajattelee tai tuntee tai miltä hänestä tuntuu? Usein ajatellaan vainajien päätyvän taivaaseen. Kauniiseen paikkaan kullanhohtoisten pilvien päälle katselemaan meitä ja hymyilemään. Joltain osalta toivon, että näin onkin. Toivottavasti rakkaamme saavat levätä rauhassa, onnellisina. Jos niin voi sanoa.
     Rakkaan menetys jättää meihin ikuisen arven ja yleensä ihania muistoja ja erilaisia tunteita ja ajatuksia (kuten sanotaan, aika parantaa haavat mutta jättää ikuisen arven). Yleensä rakkaan poismenoa ei osaa käsitellä ja siihen ei osaa suhtautua. Miten vielä hetki sitten kanssamme ollut voi hetkessä olla poissa, meidän ulottumattomissammme? Emme voi sanoa hänelle sanaakaan, näyttää hänelle, mitä oikeasti tunnemme, kokea uutta ja muistella vanhaa, koskettaa tätä tai sanoa kolme pientä, mutta niin merkittävää sanaa. Tai toki me voimme, mutta rakkaimpamme ei ole sitä ainakaan fyysisesti kuulemassa. Mutta usein mielissämme toivomme ehkä pienen rukouksen tai vastaavan, en tiedä, mutta kuitenkin menevän perille.
     Ihminen tuntee ja kokee paljon, ja menetys johtaa usein suuriin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Asiaa voi olla vaikeaa hyväksyä, ja asiaa kohtaan voi tuntea myös vihaa. Halu saada toinen vielä edes kerran takaisin on järjettomän suuri. Ketään, ei ketään, voi tietää koskaan, miltä toisesta jonkun menetys tuntuu. Ja monesti eläimen tai ihmisen menetys voi olla suhteessa yhtä surullinen ja kamala ihmiselle. Kun jostain rakkaasta joutuu luopumaan -eikä edes omasta tahdostaan-, ei voi sanoa olevansa ok. Ei, vaikka kuinka haluaisi esittää pirteää ja kykenevänsä jatkamaan elämää. Ihminen tarvitsee myös aikaa toipua ja surra. Kukin omalla tavallaan.

Ja nyt teidän täytyy luvata yksi juttu; tämän luettuanne sytyttäkää edes pieni kynttilä Rakkaimpienne muistoksi ♥
[ ] Aion tehdä niin.
[ ] Ehkä joku toinen kerta sitten.
[ ] Sytytän, jos muistan.
[ ] En taida.

Eikä maailma paremmaksi muutu jos ei sitä paremmaksi tee

"..eikö siis yritettäisi vielä uudelleen.."
 Kaikki varmasti tietävät, tai ovat vähintääkin kuulleet juttua monista maapalloamme koskevista asioista. Otetaan esimerkiksi vaikka Itämeri. Itämeri on meitä suomalaisia ja Suomea lähellä, ja Itämeri on hyvää vauhtia pilaantumassa. Samoin ovat sademetsät - pandojen ja muiden eläinten kodit -, ja muut luonnonalueet.
    Meille on annettu ihana ja kaunis luonto, jonka olemme itse omilla toimillamme ja käytöksellämme pilanneet. Eikö siis juuri meidän itsemme täytyisi asia myös korjata, sillä eihän kukaan sitä meidän puolestammekaan tee? Luonnon turmeleminen vaikuttaa suuresti ihmisiin, mutta ennen kaikkea vielä enemmänkin viattomiin eläimiin, jotka saavat kärsiä seuraukset meidän teoistamme. Kenestä se on oikein, kenestä väärin. Ja joillekin se on aivan sama.
   Kuten kouluissakin on varmasti yritetty "pakkosyöttää" oppilaille tietoa "päivän hyvistä teoista", mitä voi tehdä päivittäin säästääkseen luontoa. Monelta nuo asiat, kuten valon sammuttaminen, kun sitä ei tarvitse, vesihanan sammuttaminen ajoissa turhan lorottelun sijaan ym., ovat menneet täysin ohitse, tai niistä ei ole jaksettu piitata. Nuo asiat kuitenkin ovat täyttä totta ja auttavat omalta osaltaan meidän kaikkien yhteistä luontoa. Joten onko se nyt niin vaikeaa otta laturi heti latauksen jälkeen pois seinästä tai laittaa suihkussa hanaa edes hieman viileämmälle ja pienemmälle?
     Tälläiset pienet, mutta helposti tehtävät asiat auttavat myös luontoa sekä useasti siitä on hyötyä myös kotitaloudelle, kun vesi- ja sähkölaskut pienenevät. Ja jos asuu esim. vuokra-asunnossa, löytyy pihasta usein myös biojäteroska-astia. Sitä kannattaa aina hyödyntää, ja jokainen osaa varmasti edes jonkunmoiset kierrätys ja jätteenlajittelutaidot jo ala-aste ajoilta, eikö vain ;)
     Kierrätys on myös tärkeä asia. Paperit kannattaa lajitella omaan roskikseen, ja vanhat ja pienet vaatteet, jotka eivät ole menneet vaikka kirpparilla kaupaksi, kannattaa ne laittaa UFF:n keltaiseen laatikkoon. Silloin pääset eroon vanhoista vaatteista, ja monet kehitysmaissa asuvat saavat myös vaatteita.

Toinen asia, mikä on täysin julmien ja piittaamattomien ihmisten syytä, mutta mistä eläinparat joutuvat kärsimään, on eläinrääkkäys. Eläinrääkkäystä on ainakin omasta mielestäni eläinten julma kohtelu ja laiminlyönti, hakkaaminen, turkistarhaus, eläinkokeet.... ym.ym.. Listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Ja kaikki vain ihmisen aiheuttamaa.
    Eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin me ihmisetkin, joten jos eläimiä ei osata kohdella oikeudenmukaisesti ja lempeästi, ei tarvitsisi sitten periaatteessa ihmisiäkään. Eläimet tuntevat yhtälailla kipu kuin mekin, ja nekin siis tuntevat asioita.
Joten eikö alettaisi toimia eläintenkin puolesta, eikä niitä vastaan?
Eikö alettaisi rakastamaan eläimiä, eikä käyttämään niitä kostovälineinä ihmisten riidoissa?
Eikö alettaisi kunnioittamaan eläimiä, eikä tappamaan niitä jonkun maton tai takin takia?
Eikö alettaisi antamaan eläimillekin elämä?

~Love me, love my pet
.ps. Muistakaa nälkäpäiväkeräys! :)

I guess I need you baby

On surullista ajatella, kuinka kaikki muuttuu. Kaikki muuttuu niin nopeasti, ettei edes perässä meinaa pysyä. Joskus taas saattaa ajatella, että elämä saattaisikin tarvita pienen muutoksen saadakseen uutta tuulta purjeisiin.
   Tutustutaan. Hymyillään toisilleen ja aletaan kaveeraamaan ehkä ensin koulussa, sitten vasta vapaa-ajalla. Aletaan viettää enemmän aikaa yhdessä. Nauretaan naama paloauton väreissä toisen jutuille. Ollaan yhä enemmän ja enemmän yhdessä. Tunnetaan toinen jo niin hyvin, että on kuin olisi se toinen ihminen. Toinen on toiselle niin tärkeä, ettei edes sanat riitä kuvaamaan sitä tunnetta.
    Sitten. Sitten kaikki alkaa pikkuhiljaa muuttua. Yhdessä ollaan koettu kaikki ilot ja surut, ylä- ja alamäet, parhaimmat ja ikimuistoisimmat muistot ja hetket. Pian kuitenkin toinen alkaa ehkä vaan hymyilemään sille toiselle ja niille jutuille, joille ennen naurettiin kuin viimeistä päivää. Aika kuluu, muttei enää niin paljon yhdessä kuin ennen. Kaikki lähtee taas menemään vähän samaa rataa kuin alussa, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Siitä missä vietettiin jo vähän aikaa yhdessä vapaa-ajallakin, mennään siihen, että nähdään lähinnä vaan koulussa. Tai nähdään joskus harvoin vapaa-ajalla, silloin, kun se toinen ehdottaa sitä. Lopulta se voi mennä siihen, että toisella tai molemmilla on uudet kaverit, ja ainoa mitä toisesta saa irti on se satunnainen "moi" koulussa tai pienen hymyn vilautus kaupungilla nähtäessä.
     Kaikki on jotenkin muuttunut, asiat ovat järjestyneet eri tavalla, ja niin yrittää mielikin niitä jäsennellä, niin että kaikessa olisi jotakin järkeä. Mutta ehkä onkin. Se on elämää.
    Silti, vaikka kenties pitkä, syvä ja maailman parhain ystävyys olisikin loppunut, sen hiillos palaa silti vielä sisällä. Sillä useasti niitä yhteisiä muistoja ja asioita ei halua tai voikaan unohtaa, vaan ne pysyy mukana läpi elämän. Aluksi voi toki ajatella, että haluaa pyyhkiä mielestä kaiken yhteisen. Ystävän menetys sattuu liikaa. Mutta ei kukaan oikeasti niitä sisimmässään halua unohtaa, ja hän voi myöhemmin ehkä onnenkyynel silmänurkassaan ajatella, miten onnellinen hän on saadessaan nämä muistot.
    Vaikka miten kliseiseltä se kuulostaisikin, niin muistot ovat kultaa kalliimpaa. Ja niitä kannattaa vaalia.
    Ja ei ystävää lopullisesti tarvitse menettää, vaan aina voi tehdä jotain asian korjaamiseksi, mutta silti täytyy pitää mielessä, että asioista on yleensä vaikea saada sellaisia, kuin ne ovat joskus olleet, mutta joskus se on vain parempi niin.

.. That the world can see us..

"Mikään ei kutista egoa yhtä tehokkaasti kuin se, ettei voi käyttää omaa äidinkieltään" - kirjoitti Annamari Sipilä  Helsingin Sanomissa 15.4.2007.
 Itse henkilökohtaisesti en ainakaan ole samaa mieltä asiasta. Voihan jonkun tilanteen, missä ei voi käyttää omaa äidinkieltään, tai missä joutuu käyttämään vierasta- tai kehonkieltä, hoitaa hauskasti ja itsevarmasti ilman, että se aiheuttaisi suurta päänvaivaa tai häpeän tunnetta.
Samaisessa Helsingin Sanomien kolumnissa luki myös, että olisi vähintäänkin kohtuullista, että eglannin-, ranskan- ja saksankieliset, jotka siis puhuvat valtakieliä, edes teeskentelisivät kunnioittavansa meitä muita, jotka puhumme pienempiä vähemmistökieliä. Mielestäni tuo on aika ristiriitainen asia, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo, ja missä mielessä sana "kunnioittaminen" on tarkoitettu. Eihän se johdu kenenkään omasta äidinkielestä, miten paljon kunnioittaa tai arvostaa muita kieliä ja kulttuureita sekä maita. Kunnioitus on aika paljolti kuitenkin ihmisestä ja persoonasta kiinni.

On totta, että oma kansalaisuus ja äidinkieli ovat varmasti suurena osana ihmisten persoonia ja olemusta. Mutta silti sen ei saisi antaa vaikuttaa liikaa ajatustapoihin tai elämään.
    Varmasti suomenkieliset ja suomessa syntyneet/pitkään asuneet kokevat itsensä nimenomaan suomalaisiksi, mutta niin varmasti yhtälailla kiinalaiset tuntevat kuuluvansa kiinaan ja ovat sydämissään asti kiinalaisia jne.jne.
     Oletetaan, että suomalainen kuvittelisi muuttavansa vaikka ihan naapurimaahan, Ruotsiin. Toiseen maahan saapuessa itsetunto kyllä saattaisi kokea pienen kolauksen tai kulttuurishokin, mutta silti suomalainen olisi yhä perimmiltään suomalainen, oli hän missä päin maailmaa tahansa.
    Joten kyllä varmasti kansalaisuus ja kulttuuri ovat tärkeitä asioita ihmisille, ja niitä halutaan arvostaa ja niistä halutaan pitää kiinni.
    On se oma maa kuitenkin jokaiselle varmasti tärkeä, varmasti edes jossain määrin.

Loooove riding

Ratsastus on upea laji. Ratsastaessa pääsee kokemaan sellaisia tunteita ja ajatuksia ja asioita, mitä on lähes mahdotonta kokea jotain muuta kautta. Ratsastus on ainakin minulla henkilökohtaisesti suuri - itse asiassa suurin - osa elämää. Oikeastaan se on minun elämäni. Nyt ja aina.
   Mutta kun alkaa tarkemmin ajattelemaan käsitteenä ja yleisesti sanaa ratsastus, niin moniko aloittelevista tai jo aijemmin harrastaneista ratsastajista ajattelee enemmän kuin usein lajia hevosen kannalta?  Mutta eikös siinä ole kaksi osapuolta; ratsastaja sekä hevonen. Ja nämä kaksipuolta muodostavat hienoimmassa tapauksessa tiimin.
   Eikös se menekin niin, että ratsastusta ei luokitella joukkuelajiksi esimerkiksi jalkapallon kaltaisesti? Mutta me ratsastajat sisimmissämme tiedämme, että ratsastus todellakin on joukkuelaji, sillä meitä on kaksi tekemässä yhtä suoritusta. Ja ei, ratsatus ei ole myöskään kamppailulaji. Mutta toiselta kannalta se kyllä peritteessa on  hitusen sitäkin. Sillä kamppailemmehan me koko ajan saadaksemme paremman ratsastussuorituksen?
    Harmiksemme - etenkin hevosten harmiksi - on myös sellaisia ratsastajia, jotka ratsastavat, mutta eivät toimi yhteistyössä hevosen kanssa. Ratsastus on ratsastusta parhaimmillaan, kun ratsastaja ja hevonen ovat tasapainossa keskenään. Luottamuksellisestikin ratsastajan ja hevosen suhde täytyy olla tasainen, niin, ettei kumpikaan pomota liikaa. Ratsastaja on suhteesta 51% ja hevonen 49%. Tällöin suhde on suurinpiirtein tasapainossa, muttta kuitenkin ratsastajalla on vain hieman enemmän valtaa. Näin kommunikoinnin tulisi pelata. Mutta kuitenkin ratsastajan täytyy myös antaa se 51%, jolloin päästään lähemmäs tavoitetta.
    Hevonen on kuitenkin eläin, jolle täytyy asettaa rajat, mutta rajoissakin on osattava joustaa.

Under the starry skies, where eagles have flown, this place is a paradise, it's the place I call home

Meistä jokainen asuu jossakin. Jep, toisin sanoen meillä kaikilla on koti. Valitettavasti on niitäkin, joilla on ollut koti, mutta jotka nyt jostain syistä tai toisista asuvat kadulla tmv. Mutta mikä koti oikeastaan on? Onko se paikka, mihin mennään koulun jälkeen, missä käydään syömässä ja taas lähdetään? Onko se paikka, jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi ja lämpimäksi? Kyllä. Sen voi määrittää noinkin, mutta jo pelkästään asiana koti on hyvin moniselitteinen asia. Ja meille kaikille se ei välttämättä tarkoita samaa asiaa.
   Kodin pitäisi olla paikka, missä jokainen saa olla oma itsensä. Saa tuntea olonsa turvalliseksi. Saa levätä, jos siltä tuntuu, ja saa tehdä asioita, mitkä rakentavat arjen ja sen myötä turvallisen "verkoston" ympärillemme. Elämä koostuu arjen pikku asioista, vai mites se menikään?
   Voi olla kausia -pidempiä, tai hetken kestäviä-, jolloin ajattelee, "ettei minulla ole kotia". Joillakin tämä voi kirjaimellisesti pitää paikkansa, mutta joillekkin se on ohikiitävä tunne, joka on syntynyt esimerkiksi riitatilanteessa vanhempien kanssa.
    Kodissa pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi. Takapihan ovea täytyisi voida pitää auki ilman, että pelkää, koska sieltä joku hyökkää sisälle. Kodissa pitäisi saada nukkua ilman, että pelkää. Aina tuo turvallisuuden tunne ei kuitenkaan muodostu. Niin valitettavaa kuin se onkin.

Ikävät tapahtumat ja tunteet, joihin liittyy kotiseutu tai koti millään tavalla, voivat nostattaa pintaan epämiellyttäviä ja vaivaannuttavia tunteita siitä unelmien lapsuudenkodista, mikä ennen se oma koti oli ehkä ollut.
Joskus taas kotona ei huvita olla, kun kavereita näkee mieluummin muualla ja on niin paljon tekemistä, että kotona käydään ehkä haukkaamassa jotain ja nukkumassa. Mutta kannattaa pitää mielessä, että ei siellä silloisessa kodissa asu aina, vaan joskus sieltä on muutettava omaankin kotiin ja itsenäistyttävä. Silloin ehkä huomaa, kuinka paljon kaipaa sitä oman lapsuuden- tai entisen kodin lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Joten kotona kannattaa aina mahdollisuuksien mukaan viettää paljon aikaa. Suo edes pari kertaa viikossa itsellesi siihen, että olet kotona ja teet asioita, jotka saavat sinut hyvälle tuulelle. Kyllä se kavereiden näkeminenkin varmasti saisi, mutta kotona vietetystä ajasta voi tulla ihan erilainen olo. Välillä kannattaa harkita, lähteekö minihame ja korkkarit jalassa tarpomaan jäisen pihan kautta bileisiin, mitä on järjestetty jo kyllästymiseen asti, vai jääkö kotiin jalassa kulahtaneet gollegehousut ja päällä ylisuuri huppari tai villapaita, ja kädessä mahdollisesti ihanan lämmin kaakaokuppi? Ehkä, toisinaan taas ei.
Elämä on täynnä valintoja, joka hetki, ja pienestäkin valinnasta -juuri esimerkkinä joskus kotiin jääminen- voi tulla niin hyvä olo ja mieli, että piristyy pitkäksikin aikaa. :-)

~Tämä postaus oli nyt vähän tälläinen, joidenkin mielestä ei niin kiinnostava ehkäpä, mutta eräänä iltana, kun en saanut unta, aloin pohtia kotia, ja miltä tuntuu olla kotona, ja nukkua juuri omassa sängyssä, näiden ihanalta ja turvallisen tutuilta tuoksuvien lakanoiden alla. Siitä sitten juolahti päähäni tehdä postaus "koti" -aiheesta, ja jonkunmoisen nyt teinkin...Toivottavasti edes jotakin kiinnosti (:

You know that I'm a crazy bitch, I do what I want when I feel like it

Koulun alku. Lähestulkoon loppunut kesä. Uusi lukuvuosi, ja vaikka mistä muista monista syistä jotkut päättävät aloittaa jonkun uuden asian, tai päinvastaisesti lopettaa jotain, tai päättävät itselleen "seuraavan kaude tavoitteita". Onhan se helppoa siinä koulun alkamisenkin sivussa aloittaa joku uusi projekti, vaikka huoneen muodonmuutos tai uuden harrastuksen aloittaminen. Tai karkkilakko. Usein myös varsinkin peruskoulun viimeisen luokan aloittavat pohtivat jo ankarasti tulevia opiskelupaikkoja ja suunnittelevat, mitä numeroita aikovat parantaa.
   Kuitenkin liiallinen suunnitteleminen tai asioiden pohtiminen voi muodostaa tukalan tunteen itselle ja turhaa stressiä, jolloin suunnittelemat asiat eivät tapahdukaan aivan niiden suunnitelmien mukaan. Silloin kannattaa kuitenkin muistaa hellittää vähän, koska ei yksi kiittettävästi poikkeava koenumero koko todistusta muokkaa. Tai ihan yleisestikin, ei välttämättä lainkaan kouluun liittyvissä asioissakin kannattaa pitää mielessä, että asioilla on tapana järjestyä niin, että elämää pystyy jatkamaan ilman turhaa pohdiskelua tai murehtimista.
   Elämäkin voi ja onkin hauskaa, jos ei sitä ainakaan omalla järjestelyillään pilaa, eikös vain?
   Karkkilakon aloittaminen voi tuntua niin pieneltä, että lakosta meinaa lipsua, mutta kannattaa miettiä mitä pienikin asia saa aikaan ihan itsessäänkin. Karkkilakossa onnistuminen voi antaa puhtia toteuttaa muitakin asioita, mihin ei ole ennen ajatellut kykenevänsä. Siitä voi myös saada intoa muihin uusiin koitoksiin, sekä onnistuminen totta kai piristää myös mieltä! Ja tietysti juuri niiden sokereiden vähentäminen saattaa auttaa myös ihon hyvinvoinnissa.
   Huoneen remontissa taas saattaa olla suuri urakka, mutta työ kannattaa, kun jälkikäteen voi huomata, miten tyytyväinen on juuri sen huoneen vuoksi. Yleensä uuteen huoneeseen "kiintyy" myös jotenkin, jolloin olonsa voi tuntea vieläkin kotoisammaksi ja tekee mieli välillä jäädäkin kotiin niiden kaupungilla pyörimisten sijaan.
   Numeroiden korottaminen on myös sellainen asia, mistä todella voi olla ylpeä, ja mikä on hieno saavutus. Ja ylöspäin kohonneet numerot auttavat myös tulevaisuudessa, varsinkin, kun sitä opiskelupaikkaa ollaan hakemassa.

Jutun pointti oli se, että yrittää tai haluaa mitä tahansa, aina kannattaa edes yrittää. Yrittämisessä ei ainakaan häviä mitään, ja onnistunut lopputulos myös palkitsee. Ja sitä paitsi, unelmiaan kannattaa ja saa tavoitella, vaikka välillä ne tuntuisivat täysin turhilta, "ettei ne kuitenkaan tule toteutumaan, joten turha on edes haaveilla". Unelmat voivat toteutua, olivatpa ne sitten pieniä tai suuria. Unelmiin pitää itse uskoa, mutta se ei aina riitä. Unelmien eteen täytyy usein myös tehdä töitä.

I'm only human, I've got a skeleton in me

Onko meistä kenelläkään oikeasti oikeutta tai varsinaista syytä pilkata, haukkua tai laiminlyödä toista? Ei. Ei tietenkään ole. Mutta miksi silti ihmiset sortuvat tai alentuvat kiusaamaan toisia? Vaikka joku vaikuttaisikin omissa silmissä vähäpätöisemmältä, mitä itse on, tekeekö se silti itsestä parempaa ihmistä? Ei.
     On liiankin helppoa ottaa joku toinen, ehkä heikompi tai yksinäisempi ihminen silmätikuksi ja pilkan ja kiusaamisen kohteeksi. Jonkun toisen kiusaaminen ja sortaminen saattaa nostaa omaa itsetuntoa, mutta kestääkö sekään tunne läpi elämän? Ei. Vaikka kouluiässä kiusaamisesta kiusaaja saisi voimaa ja rohkeutta nostaa itseään ylemmäs muiden silmissä tai "arvoasteikolla", onko siitä enää hyötyä myöhemmin? Entäs sitten, kun kiusaaja kasvaa aikuiseksi. Hakeeko hän silloinkin tukipilaria jostakin muusta ihmisestä, jonka hän voisi taas polkea alas ja näin nostaa omaa itsetuntoaan?
    Esimerkiksi juuri kouluissa kiusaajat saavat ehkä muiden silmissä "kovan" tyypin maineen, ja se voi joskus lisätä jopa kiusaajan suosiota muiden keskuudessa. Mutta ajatteleeko kukaan koskaan kiusattua, ja sitä, miltä hänestä ehkä tuntuu, ja mitä hän kaikesta päällekäymisestä ajattelee? Tuskinpa. Miksi ihmisten täytyy olla niin lyhytnäköisiä ja muodostaa mielipiteet joidenkin muiden ihmisten ja ulkokuoren kautta?
    Monesti myös ajatellaan, että "olisihan kiusattu voinut puolustaa itseään, oma vikansa mitä jäi sanaharkassa alakynteen" tai että "ei sellainen pieni leikittely voinut ketään satuttaa". Monet myös ajattelevat, että "ei ole meidän vika, jos kiusatulla ei ole kavereita. Itsehän hän omalla käyttäytymisellään osoittaa, ettei hän niitä halua tai tarvitse". Mutta luulevatko näin ajattelijat oikeasti, että kiusattu ei oikeasti tarvitsisi tai haluaisi ystäviä? Ehkä se saattaa vaikuttaa siltä, jos kiusatulle vaikka juttelee jotain. Mutta todennäköisesti kiusatusta on vain tullut epävarma ihmisten suhteen, ja hän ei enää tiedä keneen hän voi luottaa ja onko hän taas hetken kuluttua kiusan kohteena. Jotkut kiusatut taas voivat ajatella niinkin, etteivät he halua, että uutta ystävää alettaisiin pilkata häen seurassaan.
    Jos itsellä on ongelmia, esimerkiksi itsetunnon tai muun vastaavan suhteen, ei sitä tarvitse - eikä saa!- purkaa muihin asiaan millään tavalla kuulumattomiin ihmisiin. Koska suoraan sanottuna se on aika raukkamaista ja osittain myös pelkuruutta, ettei uskalla käsitellä asioita tai ei pura kiukkuaan johonkin järkevämpään asiaan, kuin toiseen, usein myös heikompaan ihmiseen.
    Kiusaajallakin voi olla myös ongelmia vaikka kotona, tai häntä on voinut lähiaikoina tai joskus aikaisemmin kohdata joku ikävä asia, kokemus tai menetys. Aina ei kiusaamiselle ole edes oikeaa syytä, kun sitä aletaan oikeasti pohtimaan. Useasti kiusaaminen on asia, joka "vain tapahtuu".
     Joskus, jos on itse vaikka pahalla tuulella, saattaa vahingossa esimerkiksi tiuskaista jotakin vihaisesti jollekkin ulkopuoliselle. Mutta juuri tämä ulopuolinen voi olla vahingossa vaikka sellainen henkilö, jota kiusataan, tai jota on kiusattu. Silloin yksikin väärä, pieni tai julma sana voi oikeasti pahoittaa henkilön mielen ja se voi aiheuttaa pahojakin tuhoja kiusatun itsetunnossa tai käytöksessä ja olemuksessa muuten.
    Joten muistakaa ajatella edes joskus, varsinkin silloin jos meinaatte sanoa tai tehdä jotain ilkeää jollekkin toiselle, miksi te niin tekisitte ja mitä hyötyä tai iloa siitä on sinulle? Todennäköisesti ei mitään.

Me kaikki, myös kiusaajat ja kiusatut, olemme vain ihmisiä. Joten ketään ei voi eikä saa pilkata ulkonäön tai muun ulkoisen asian vuoksi. Ketään, ei oikeasti ketään, ole toista parempi. Ja  jos aletaan pilkkaamaan vaikka ulkonäön tai mielipide-erojen vuoksi, olisi meissä kaikissa valtavasti asioita, jotka voitaisiin tuoda esiin kiusaamisen muodossa. Me kaikki olemme yhdenvertaisia ihmisiä, ja sen pitäisi myös näkyä.

"..I wish I could have that moment 4 life. This is my moment,I just feel so alive.."

"..This is my moment, I waited all my life
I can tell it's time
Driftin' away, I'm one with the sunset
I have become alive.."

   Kuten Nicki Minaj laulaa laulussaan Moment 4 life, on meille kaikille varmasti hetkemme, joita olemme odottaneet, ja jolloin ajattelemme tämän olevan minun hetkeni, ja jotka aijomme muistaa läpi elämän.
Elämä onkin monimutkaista, eikä sitä voi koskaan selittää vain yhdellä sanalla tai lauseella. Toki omaa elämäänsä voi kommentoida vain yhdellä sanalla, esimerkiksi "mieletön" ,"ihana", "ikimuistoinen", "julma" yms., mutta koskaan elämä ei ole aivan niin yksiselitteinen sana, kuin voisi olettaa.
  Elämästä tulee ehkä mieleen ensimmäisenä omat ihanat ja ikimuistoiset hetket, mutta samalla yleensä vaistomaisesti nousee mieleen elämän ikävät puolet ja asiat, joita ei vain halua ajatella. Kokemukset kuitenkin kasvattavat, ja niinhän sanotaan, että se, mikä ei tapa, vahvistaa (tai että se, mikä ei tapa, sattuu ihan v*tusti...-). Kokemuksiin ja asioihin, joihin haluaa olla tyytyväinen, ja joita haluaa vielä vuosienkin päästä ajatella, täytyisi olla ja onkin jokaisella oikeus. Näihin asioihin ei aina tarvita rahaa paljon tmv.
  Yleensä parhaat kokemukset koetaan yllättäen, tai esimerkiksi ystävien, perheen, lemmikkien tai harrastuksen parissa. Kaikilla on erilaisia ihania kokemuksia, ja niihin ei ole kaavaa, mitä niiden pitäisi olla tai miten niiden pitäisi mennä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että esim. kivaan kesäyönpiknikkiinkään kavereiden kanssa ei juurikaan kauheasti tarvita rahaa, ja silti siitä voi tulla oikeasti kesän tai vuoden -tai ihan miten vaan- kohokohta.

Kunhan vain muistatte, että meille jokaiselle on suotu sellainen mahdollisuus kuin eläminen, ja sitä tulee arvostaa. Elämä on elämistä varten, joten muistakaa iloita jokaisesta päivästä jonka olette saaneet. Elämästä kannattaa pitää kiinni, sillä vaikkei niitä "elämän ihanimpia hetkiä" olisikaan omasta mielestään vielä kokenut, ne varmasti odottavat edessäpäin.

Meistä ketään ei elä ikuisesti, joten ei kannata jättää mitään päivää käyttämättä hyviin tekoihin tai kokemuksiin. Meillä kaikilla on siihen vain yhden elämän verran aikaa.